Elämäni Koulut. Osa 36. Kolhoosi.

Äitini Hilma-Maria Heistosen kertomukset jatkuvat…

Historiasta tiedetään, että kun Neuvostoliitossa alkoi 1920-luvun lopussa laajamittainen pienviljelijöiden ja talonpoikien pakottaminen kollektiivitalouksiin ympäri Neuvostoliittoa, se kosketti tietenkin myös Inkerinmaata. Propaganda kolhoosien puolesta oli voimakasta! Kuvailtiin ihmisille kolhoosien ihanuutta, että suuret koneet tulevat tekemään raskaan työn ja kuinka se helpottaa erityisesti naisten elämää! Lupailtiin helpotusta köyhille, j.n.e.

Ensin houkuteltiin ihmisiä tulemaan vapaaehtoisesti ilmoittautumaan kolhoosiin, mutta kun talonpojat eivät halunneet ja vastustivat kollektivisointia, niin sitten viranomaiset saattoivat julistaa talon isännän kulakiksi, takavarikoida omaisuuden ja lähettää koko perheen väen vaikkapa Hiipinään Kuolan niemimaalle tai Siperiaan. Tämä teki monen elämän pelottavan vaikeaksi.

Suku kolhoosiin

Niin kuin monet muutkin Oinaalan kyläläiset myös Heistosten vanhemmat tytöt aloittivat työuraansa kolhoosissa. Äitini kertomuksen mukaan vanhin Amalia työskenteli lypsäjänä kolhoosissa. Niin myös äitinikin, hän oli karjakkona kolhoosissa nuoria lehmiä hoitamassa. Lyyti kävi sekatöissä pellolla. Anni sisko, joka oli nuorin siskoista jotenkin vältti kolhoosityön, kun pääsi Toksovaan ja siellä hakeutui leipurin ammattiin.

Kotitilalle jääneet siskot tekivät kymmenen vuotta työtä kolhoosissa, mutta eivät kertaakaan saaneet palkkaa siitä. Elanto tuli kotitilalta, joka olikin sisarusten toinen työmaa. Onneksi he pääsivät joskus talvella muualle töihin, joista sai hieman rahaakin.

Lumitöitä

Noin kolmen kilometrin päässä Oinaalan kylästä oli Perin asema, josta junat kulkivat Pietariin. Talvella oli mahdollisuus pyytää kolhoosin puheenjohtajalta lupa, päästäkseen lumitöihin junaraiteita puhdistamaan. Työ tapahtui tavallisilla lapioilla ja työn jälkeen piti kävelleen päästä kiskoja pitkin takaisin alkupisteeseen. Junia piti varoa. Mitään kuljetusta työpaikalle tai takaisiin ei ollut.

Joskus kovassa lumessa liikkui myös auraaja-juna, jota piti varoa kovasti, koska sen junan työntämän lumen alle oli vaara hautautua. Junan tuloa kuunneltiin kiskoista ja alta piti ehtiä pois. Aurajunan lisäksi liikkui myös muita junia. Työ oli raskasta eikä työntekijän turvallisuudesta kukaan välittänyt, mutta sai siitä ainakin rahaa pärjätäkseen kolhoosissa. Näin he pystyivät ostamaan hieman vaatteitakin.

Härän sarvet

Eipä kukaan välittänyt Amalia-tädinkään työturvallisuudesta, kun sattui tapaturma kolhoosin navetassa lypsyaikana, jonne oli viety niin muitten tilallisten kuin myös Heistostenkin omat lehmät. Kun kerran samoissa tiloissa lypsyaikana pääsi vapaaksi aggressiivinen härkä, niin se hyökkäsi yhtä äkkiä lypsäjän kimppuun ja nosti Amalia tädin sarvien varaan. Siitä jäivät ikuiset arvet ja haavat kylkiin ja keuhkoihin, jotka sitten vaivasivat Amalia-tätiä koko elämän loppuun asti. Hän kärsi aina kovasta yskästä.

Äitini Kertoo

Kolhoosi vei lehmät.

      Sitten tuli kamala kollektivisoinnin aika. Lehmät ja muut kotieläimet, jopa kanat piti luovuttaa kolhoosiin. Perheelle jätettiin yksi lehmä. Alkoi köyhyys. Suurista veroista oli selvittävä. Aluksi saatiin pitää vain yhtä lehmää. Perheessä tehtiin sellainen näennäisero, joka mahdollisti toisen lehmän pitämisen. Mutta jotenkin muistaakseni uskottiin, että elämä paranee pian.

      Muistan kuinka ihmettelimme nähdessämme ensimmäisen traktorin kolhoosin pellolla ja ensimmäisen sähkölamppuvalon, joka tuli vedettyjä rautalankoja pitkin. Ensimmäisenä valaistiin ”punanurkka”!

      Muistan kuinka ihmettelimme valoa. Punanurkaksi kutsuttiin kokoontumispaikkaa, jonne kolhoosin väkeä kutsuttiin kokouksiin ja nuorisotansseihin. Ensimmäinen lautasmuotoinen radio ja gramofoni saatiin nekin Punanurkkaan.”

Äitini kertomuksesta heijastui se, että jotenkin elämä kylässä elpyi, erityisesti nuorten! Monet nuoret liittyivät bolshevikkeihin löytääkseen uuden ja paremman elämän nimenomaan tästä kollektiivisesta yhdessäolosta. Punanurkka alkoi vetää erityisesti nuorisoa.

Muuten, punanurkkien suosio kesti lähes niin kauan kuin itse neuvostovalta. Punanurkkia oli päiväkodeista alkaen aina kaikkiin koulutus- ja työpaikkoihin asti. Niissä ensisijaisesti ylistettiin hyvien hallitsijoiden johtamaa ihanaa yhteiskuntajärjestelmää ja tietenkin sen lisäksi järjestettiin jotain kivaa toimintaa kävijöille!

Kana Hirsipuussa

Mutta joskus uskallettiin pilkatakin uutta järjestelmää. Ainakin yksi tapaus, josta kuulin aikuisten useasti kertovan muistellessaan mennyttä elämää. Se oli kanan hirttäminen.

Maanomistajille oli määrätty niin isot verot, että he joutuivat jopa ostamaan kananmunia luovuttaakseen ne veronkerääjälle.

Eräs kyläläinen oli suutuksissaan teurastanut viimeisen kanansa ja laittanut sen roikkumaan hirttonarusta puuhun. Kanan rintaan hän laittoi lapun, johon oli kirjoitettu runo. En muista sitä runoa mutta lapussa kana kertoi jokseenkin näin:

    En jaksa enää munia niin paljon,
    että pystyisin maksamaan kananmunaveron.

Virkavallan näkökulmasta se oli poliittinen vitsi, nykyisin sanottaisiin vihapuhetta, ja he tulivat etsimään syyllistä! Joku antoikin tekijän ilmi. Sinne pidemmän matkan taakse hänet sitten vietiin, sinne hän katosi tielle tietymättömälle eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.

Kurjaks’ Käi Tiä Elon Matka

Tuohon punanurkkaan liittyvänä julkaisen tähän laulun sanat äitini lauluvihkosta. Tuon rallatuksen kuulin usein ja osasin sen itsekin laulaa. Mutta en tietenkään Stalinin vallan aikana!

Kun monet nuoret naiset tykkäsivät hölkätä usein punanurkkaan pitämään hauskaa ja isäntä jäi lastensa ja lehmän kanssa kotiin ja piti pärjätä, niin siitä aiheesta joku keksi tämän laulun. Sanat menevät näin:

    Telekatka

    Kurjaks’ käi tiä elon matka
    ko miul on akka telekatka [delegaatti]
    polsheviikka.

    Lehmä ammuu kytkyessä
    lapset riäkyy kätkyessä
    äinähtäkkööt!

    Lehmän luntti liäväs potkii
    hännällään kaik’ silmät sotkii
    määpäs lypsä!

    Kannoin etteen rumme [ruumenia] ammeen
    panin piällein akkain hammeen
    jot lehm’ ei tuntis.

    Nyt olkaa hiljaa lapsoseni
    taitaa tulla kultaseni
    kokouksest’.

    Nyt se meil vast’ ilo alkaa
    hyväst mielest polen jalkaa
    Akka tulloo!

Tarina jatkuu…

Hakemisto

Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.

Kuvien Selityksiä

Kertomuksen ajoilta ei ole juurikaan kuvia, joten tässä on kokoelma uudempia.

  • Kuva Hilma ja vadelmat
    • Vuosi 1960 – 1970 -luku.
    • Hilma maistelee vadelmia.
    • Niitä kasvoi paljon talon takana.
    • Pärekatosta näkee, että kyseessä on ostettu hirsitalo.
  • Kuva Lyyti
    • Vuosi 1960 – 1970 -luku.
    • Lyyti-Täti talvivarusteissa.
    • Hirsitalon pihalla.
    • Bujan-koira oli uskollinen kaveri vuosikausia ja paimensi kilejä.
    • Vaatetuksena on fufaika-takki. Sellaista käytettiin armeijassa ja työmailla.
  • Kuva Amalia
    • Vuosi 1970 -luku.
    • Pukeutuneena itse neulomaansa villatakkiin.
  • Kuva Anni
    • Anni-Täti.
    • Ennen sotaa. 1930-luku.
    • Vaatetuksesta näkee, että hän ansaitsi työllään rahaa ja pystyi ostamaan vaatteita.
  • Kuva Hilma ja talvi
    • Vuosi 1950 -luku.
    • Putina.
    • Taustalla Putinan ensimmäinen talo 1946 – 1947.
    • Kovana pakkastalvena ikkunat peitettiin laudoilla ja väli täytettiin sahajauhoilla.
  • Kuva Perin asema
    • Nettikuva
    • Perin asemalta Oinaalaan oli noin kolme kilometriä.
  • Kuva Delegatka
    • Hilma kirjoitti muistiin runon Telekatka.
    • Vuosi noin 2000.
    • Paluumuuttajana Suomessa.
  • Kuva Punanurkka
    • Nettikuva.
    • Neuvostoliittolinen Punanurkka saattoi näyttää tällaiselta.
    • Lippuja, propagandaa ja kommunistista kasvatusta.
viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu