Elämäni Koulut. Osa 49. Työ Narotš-leirillä.

Edellisessä blogissani kirjoitin opiskelijoitten toiminnasta Neuvosto Valkovenäjän kesäleirillä 1967. Minulle, ryhmän komentajalle, se oli päivittäistä ja täyttä työtä aamusta iltaan asti!

Aiemmin kerroin myös, että sain kunnian komentaa leirillä kansanvälistä ryhmää, johon kuuluivat venäjänkielisten lisäksi kuubalaiset, vietnamilaiset ja Norsunluunrannikolta afrikkalaiset. Kaikkiaan kolmekymmentä opiskelijaa. Heistä jokaisesta minun piti pitää huolta lähes kuukauden ajan ja osata järjestää heidät osaksi leirin toimintaa.

Joten ei se ainakaan minulle ollut mitään helppoa lomailua ja enkä odottanutkaan sitä, vaan siellä piti olla kaiken aikaa valppaana ja hoitaa eteen tulleet jokapäiväiset isommat ja pienemmätkin asiat, jotka koskivat koko opiskelijaryhmää tai sen yksittäisiä jäseniä. Olihan opiskelijoilla joskus henkilökohtaisiakin juttuja joitten hoitoon ja järjestelyyn piti tarvittaessa osallistua.

Minulle tämä oli niin kuin ”selviytymisleiri”, koska en muista mitään sellaista, että me, tulevien opiskelijaryhmien vetäjät, olisimme etukäteen kerääntyneet yhteen tai että meitä mitenkään olisi etukäteen valmennettu edessä olevan leirin toimintaan vaikka normaali toimintatapa Neuvostoliitossa olisi edellyttänyt sitä. Eli olisi kokoonnuttu yhteen ja saatu tarkat ohjeet työhön (инструктаж), varsinkin jos työssä joutui tekemisiin ulkomaalaisten kanssa.

Mutta silloin en tätä ajatellut.

En säikähtynyt yhtään kun minut määrättiin leirille. Jopa taisin ilahtuakin, että minun niin luotettiin ensimmäisen lukukauden työskentelyn jälkeen Yliopistolla. Lähtihän sinne muitakin yliopiston liikunnan ja urheilun opettajia. Mutta heidän toiminnasta en muista mitään kun olin tiivisti kiinni omassa ryhmässä ja enkä kertaakaan pyytänyt apua kollegoiltani!

Kontakti opiskelijaryhmään

Ihmettelin hieman alkupäivinä, että miksi monet ulkomaalaisista opiskelijoista, jotka tuntuivat ymmärtävään hyvinkin venäjää, eivät kuitenkaan ikään kuin välittäneet minun pyynnöistäni. Kuuntelivat kiltisti, mutta poistuivat mitään sanomatta. Kerran luokseni tulikin sitten yhden ryhmän vastaava ja kertoi, että kontakti hänen ryhmäänsä pidä tehdään hänen kauttaan! Silloin selvisi, että ulkomaalaisten ryhmiin oli valittu ”vastaava” henkilö. Hän osasi hyvin venäjää ja hänellä oli auktoriteetti muihin verrattuna. Tätäkään en tiennyt saapuessani leirille!

Tämä uusi tieto helpotti huomattavasti pitämään kontaktia koko eri ryhmiin. Tämän ”vastaavan” henkilön välityksellä viestit sitten menivätkin helposti perille ja asiat hoituivat ainakin omissa ryhmissäni moitteettomasti.

Erikulttuurisuus

Toiminta oli tosi hienoa kuubalaisten ja vietnamilaisten kanssa. He olivat tosi ahkeria ja tottelevaisia, erityisesti vietnamilaiset. Sen sijan afrikkalaisten opiskelijoitten kanssa piti enemmän keskustella. Niin kuin eräskin afrikkalainen opiskelija sanoi minulle, kun hänen vuoronsa oli sahata puita ruuan valmistamista varten. Hän sanoi minulle hieman hymyillen, että hän on tullut leirille lepäämään, eikä työtä tekemään ja että hänen äitinsä järkyttyisi kuoliaaksi, jos näkisi tämän, että hänen poikansa joutuu tekemään työtä!? Afrikkalaiset taisivat olla varakkaista perheistä ja ehkä olivat tottuneet siihen, että palvelijat tekevät työt. Mene ja tiedä.

Minulla ei ollut tässä tilanteessa muuta ”asetta” kuin sanoa hänelle, että Neuvostoliiton perustuslain mukaan tärkein velvollisuus on tehdä rehellisesti työtä yhteiskunnan hyväksi ja että ”Kuka ei työtä tee sen ei pidä syömänkään!” — ”Кто не работает, тот не ест!”

Sitten aloin hitaasti vetää sahan toisesta päästä malliksi siitä miten sahataan. Työpariksi valittu odotti aluksi vieressä. Siitä tuli tosi hauskaa ja loppujen lopuksi pölkyt, ainakin osa niistä, oli sahattu. Lopussa hän leveästi hymyili, niin kuin olisi ollut tyytyväinen, että tällaistakin hän osaa tehdä!?

Halkomaan tulivat sitten toiset pojat.

Pieni venäläinen porukka (6 henkilöä) oli tutusta kulttuurista, joten heidän kanssa toimin paikallisen kulttuurin mukaisesti. Vaikka ryhmä olikin pieni ja silläkin oli ”vastaava”, silti joka kerta ei löytynyt vapaaehtoista lähtemään toimintaan. Muistan, että ainakin kerran minun piti tulla auttamaan! Kyllä siinäkin ryhmässä asiat saatiin aina järjestettyä niin kuin oli tarkoitus.

Hyvä niin!

Ei Lomailua

Ei se kesä ainakaan minulle ollut mitään helppoa lomailua enkä odottanutkaan sitä, vaan siellä piti tehdä kunnolla työtä ja hoitaa eteen tulleet jokapäiväiset isommat ja pienemmät asiat. Olihan opiskelijoilla joskus henkilökohtaisiakin juttuja, joitten hoitoon ja järjestelyyn piti osallistua tarvittaessa. Ja nyt täällä kaukaisuudessa jälkikäteen ihmettelen vieläkin, että koko leirin aikana minulla henkilökohtaisesti ei tullut vastaan mitään isompaa konfliktia ryhmäni oppilaitten kanssa eikä kenenkään muunkaan leiriläisen kanssa. Se oli hienoa!

Siinä joka arkipäivän asioitten järjestelemisessä ja valvonnassa päivät pyörähtivät aamusta iltaan toinen toisensa jälkeen ja kuukausi vierähti huomaamatta. Mutta kotimatka leirin jälkeen huonokuntoisella Ikarus-bussilla oli tosi pelottava.

Kauhujen Matka Leiriltä Kotiin

Tilatut Ikarus-bussit tulivat määrättynä päivänä hakemaan meitä leiriltä ja parkkipaikalla odottelivat matkustajia. Lähtöpäivä oli tosi kiireineen! Piti kaikki vastuullani olevat hommat hoitaa. Opiskelijat innoissaan lähtivät ruokailun jälkeen jo niin kuin ”vapaalle” tavaroineen parkkipaikalle odottamaan käskyä busseihin, mutta kuitenkin ennen sitä siivosivat oman alueensa ja teltat, niin kuin asiaan kuuluikin.

Kun minä luovutin kaikki asiat ja mökkini ja kiirehdin parkkipaikalle, niin opiskelijat olivat jo kaikki busseissa ja vapaa paikka opettajalle oli enää vain yhdessä bussissa, johon sitten kiipesinkin. Ja bussit olivat valmiina lähtöön.

Kiireellisesti meidän bussille juoksi vielä ruokalasta jo tutuksi tullut työntekijä ja ojensi meille eväitä matkalle ja kuiskasi minulle, että tämä ajoneuvo ei ole hyvässä kunnossa, että sinä ei toimi nopeusvaihteet. Minä poistuin pikaisesti ja lähestyin järjestäjää, mutta hän rauhoitteli, että kuljettaja on erittäin taitava ja täällä tiellä ei ole ruuhkaa.

Näin jälkikäteen ajatellen toimin tässä väärin. Minun olisi pitänyt pysäyttää kuljetus ja vaatia kunnollinen bussi.

Olin pettynyt ja peloissani. Mutta siinä tilanteessa en voinut tehdä mitään! Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä tämän viallisen bussin kyydissä. Itse olisin voinut kyllä jäädä kyydistä, mutta velvollisuuteni oli viedä ryhmä takaisin yliopistolle! Se oli tosi kauhumatka ja miten lähemmäksi pääsimme pääkaupunkia sitä pelottavammaksi tuli kulku. Bussi ajoi ikään kuin siinä ei olisi ollut jarruja ollenkaan. Se ajoi joko täysillä tai sitten pysähtyi kokonaan ja nämä pysähdykset olivat rajuja.

Kerran yhden tosi vaarallisen ohituksen jälkeen, kun meidän bussimme oli törmätä vastaan tulevaan ajoneuvoon, eräs naisopiskelija pyysi pysäyttämään auton ja poistui bussista. Tien varteen!

Saavuimme onneksi kaikki ehjinä takaisin Leninin aukiolle (nykyisin Itsenäisyyden aukio) Yliopiston eteen Minskissä ja jokainen lähti jatkamaan kesälomaansa kuka minnekin.

Huomasin vasta päätepysäkillä, että bussissamme oli vain valkoihoisia, siis Neuvostoliiton kansalaisia. Järjestäjät eivät voineet tai uskaltaneet vaarantaa ulkomaalaisten opiskelijoitten terveyttä! Loman jälkeen kollegat vieläpä sanoivat, että pääsittehän kuitenkin perille!

Kolmen kuukauden lomasta jäljellä oli vielä kaksi kuukautta. Nyt suuntasin kohti Putinan kylää (Будино), jossa äitini, tätini ja veljeni asuivat.

Tarina jatkuu…

Hakemisto

Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.

• Hakemisto Inkeri Klubi ry – Клуб Ингрия -sivustolla
• Hakemisto Uuden Suomen Puheenvuorossa
• Школа моей жизни. Часть 0. Индекс.

Kuvien Selityksiä

• Kuva Ryhmän komentaja
  • 
  • Vuosi 1967.
  • Viola Heistonen.
  • Kuva otettu Minskissä.
• Kuva Angel
  • 
  • Vuosi 1967.
  • Narotš-leirillä.
  • Violan ryhmän kuubalainen Angel lahjoitti tytölle huuliharpun ja körötti häntä harteillaan.

• Kuva Veneessä

  • 
  • Vuosi 1967.
  • Narotš-leirillä.
  • Lapset yliopiston veneessä.
  • Huomaa veneen rekisterinumero БГУ-8
  • Белоруский Государственный Университет

• Kuva Afrikkalainen

  • 
  • Vuosi 1967.
  • Narotš-leirillä.
  • Violan ryhmän afrikkalainen jäsen.
  • Hän halusi kuvaan lasten kanssa.
  • Hän harjoitteli venäjän kieltä puhumalla lasten kanssa.
• Kuva Telttaleiri
  • 
  • Nettikuva
  • Telttaleirimme oli tämän kaltainen, mutta alue oli siisti ja teltat suorassa rivissä.
  • Teltoissa oli laudoista tehty lattia.
• Kuva Reitti
  • 
  • Nettikuva.
  • Matkaa leirille on noin 150 kilometriä.
• Kuva Lapsia
  • 
  • Vuosi 1967.
  • Sateinen päivä Minskissä.
  • Lapsia.
• Kuva Ekoretki
  • 
  • Vuosi 1967.
  • Narotš-leirillä.
  • Tytöllä kädessä järvisara.
  • Opiskelija kertoo kasvista.
• Kuva Saha
  • 
  • Nettikuva.
  • Tällaisella sahalla ja samanlaisella sahauspukilla tehtiin polttopuut Narotš-leirillä.
  • Opetin afrikkalaisen sahaamaan tällaisella sahalla.
• Kuva Hiljainen hetki
  • 
  • Vuosi 1966.
  • Minsk.
  • Kun leirillä oli lepohetki, niin minullakin oli hetki aikaa vaikka ottaa aurinkoa.
• Kuva Retkieväät
  • 
  • Vuosi 1966.
  • Minsk.
  • Kassi täynnä retkieväitä.
  • Kyseessä ilmeisesti ei ole Narotš-leiri, mutta leiristä kuitenkin on kyse.
• Kuva Veden haku
  • 
  • Vuosi 1966.
  • Retkikuva.
  • Ei ole Narotš-leiri.