Kovilla saappailla ja raskain askelin!

”Käveleekö viranomainen vammaisen omaisen yli?”, kirjoittaa 12.7.2010 Helsingin Sanomissa Pirkko Leskinen. 

Vastaan: ”Kyllä kävelee, ja vielä kovilla saappailla!

Kehitysvammaisen omaiseni kanssa kaksi kehitysvammalaitosta, avohuollonyksikköä ja oppilaitosta kiertäneenä tiedän mistä puhun!

Autistinen puhumaton lapsenlapseni, jonka huolenpitoon olen osallistunut hänen syntymästään asti muutti kanssani 90-luvun alussa Suomeen. Koulunkäynti erityisopetuksessa alkoi heti muuttomme kälkeen ja olin tyytyväinen hänen edistymisestään. Asuimme yhdessä yli 4 vuotta, mutta olosuhteiden muuttuessa , jouduin siirtämään hänet asuntolaan. Irtautuminen kodista ja muutto uuten ympäristöön toivat mukanaan sopeutumisvaikeuksia ja hän joutui lopulta laitoshoitoon. 

Kuitenkin omaiseni kommunikaatiovaikeudet huolestuttivat, koska hänellä ei ollut keinoja ilmaista itseään riittävän hyvin, vaikkakin itse pystyin kommunikoimaan hänen kanssa hyvin ja tulkitsemaan häntä, joten halusin saattaen siirtää omaistani uuteen ympäristöön. Toivoin myös asuinyksikön henkilöstöltä myönteistä suhtautumista kulttuuritaustamme ja tapoihimme, mutta se ei kiinnostanut heitä. Päinvastoin sain osakseni epäystävällistä kohtelua, minut leimattiin häiriköksi ja ryhdyttiin nöyryyttämään…

Siitä asti kuljen tytärenpoikani perässä yrittäen auttaa hänen pärjämistä tässä julmassa maailmassa. Olen kuullut kehitysvammahuollon työntekijöilta esim.,”mitä juokset tänne? sinun täytyy pitää etäisyyttä pojastasi tai ”painu rajan taakse takaisin, josta olet tullut” tai ”saat tavata kaksi kertaa kuussa kaksi tuntia kerrallaa” ja vierailut omaiseni luona olivat tarkasti säädeltyä, kuten vankilassa konsanaan.. 

Muutimme perhesyistä tyttärenpokaani kanssa pääkaupunkiseudulta Imatralle maaliskuussa 2008 ja hän sai asuinpaikan yksityisessä toimintakeskuksessa, jossa se julmin ajojahti alkoikin: minusta toimintakeskus teki perättömän ilmiannon syyttäen minua pojan pahoinpitelystä ja eristämällä hänestä. Syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen 20.11-2009, siihen päättyivät meidän tapaamisemmekin.

Mielestäni yksityinen R-toimintakeskus harrastaa julmaa vieraannuttamista kehitysvammaista asiakasta lähinomaisestaan. Minulta on riistetty edunvalvojuus ja virkaedunvalvoja ilmoitti minulle, etten voi puhua lapsenlapseni puolesta, siitä miten hän on kokenut sen, ettei ole tavannut isoäitiään pitkään aikaan. Siis nyt on kulunut jo lähes 8kk kun olen viimeistään nähnyt rakasta lapsenlastani! Minulla ei ole mitään virallisiä päätöksiä, jonka mukaan en saisi tavata.

Toimintakeskusesta on ilmoitettu, ettei kehitysvammainen tyttärenpokani, tutkimusten mukaan kehitysiältään ehkä 6v, halua enää tavata minua.Palvelusuunnitelman mukaan hän halusi tavata isoäitiään. Kukaan ulkopuolinen ei ole päässyt tapaamaan pokaa ja kysymään hänen mielipidettään.Tiedän kuinka helppo on täysin puhumatonta lapsenlastani manipuloida ja johdatella.Koska hänellä ei ole puhetta, hän ilmaisee itseään peukalolla ja kuvilla.Puheterapeutti ja lääkäri ovat todenneet, että hän pyrkii vastaamaan yleensä myöntävästi ja kuten olettaa kysyjän haluavan.

Olen vahvasti sitä mieltä, että tyttärenpokaani käytetään välikappaleena, jolla minut yritetään nujertaa, koska olen uskaltanut arvostella ja kyseenalaistaa lapsenlapseni hoitoa ja lääkitystä.Minulle on viestitetty, että täällä tavalla minua 74v isoäitiä opetetaan!   

Minulla on myös hyviä kokemuksia arvostavasta ja yhdenvertaisesta yhteistyöstä asukkaan, omaisten ja ammattilaisten kesken, mutta ne vähäiset hetket jäävät huonon kohtelun varjoon.

Ihmetyttääkin kovasti kuinka vaikea on toteuttaa suomalaisessa palvelukulttuurissa ammattilaisten ja omaisten välistä tasa-arvoista yhteistyötä.

Erityisesti olen ammattilaisten puolelta kokenut maahanmuuttajana syrjintää ja halveksuntaa puolustaessani omaiseni ihmisoikeuksia. Ihmettelen kunika omaisia kohdellaan usein kuin karjaa.Kehitysvammahuollon puolella kokemuksieni mukaan omaisen yli kävellään usein samalla tavalla kuin vammaisen asiakkaan, heitä ei nähdä ei kuulla. Omainen koetaan vain ikäväksi rasitteeksi.

Minua loukkaa syvästi havaitessani, kuinka meitä omaisia yritetään alistaa, estää tapaamista vammaista perheenjäsentämme, kyseenalaistaa meidän kykyjämme toimia edunvalvojana, jos olemme uskaltaneet epäillä lääheisemme lääkityksen oikeellisuutta. Omaisten rivejä hajotetaan ja jopa usutetaan toistensa kimppuun. 

Tuntuukin siltä, että omaiset ovat pahinta mitä vammaisella ihmisellä voi olla.Heitä pidetään turhan niuhoittajina lastensa vaatteista, vammaisen lapseensa takertujina ja näiden elämää rajoittajina.

Omaisverkosto olisi tärkeä voimavara moniammattilisessa yhteistyössä. Omaiset tuntevat läheisensä elämänkaaren, hänen arvomaailmansa, kulttuuritaustansa ja toiveensa hyvästä elämästä.

Eikö nyt olisi jo aika demokraattiselle palvelukulttuurille ja omaisia arvostavalle moniammattiliselle yhteistyölle?

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu