Onko rikos elää 95-vuotiaaksi?
Tällä otsikolla kirjoitin kolme vuotta sitten Hs mielipidesivulla,
kun olin ”elvyttänyt” äitini kunnan terveyskeskuksen ”saattohoidosta”.
Äitini
oli ollut keskussairaalassa hoidettavana keuhkokuumeen vuoksi ja
kotiutettu oman kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle kuntoutumaan.
Viikonloppumatkani jälkeen löysin äitini saattohoidosta kuivuneena.
Minulle kerrottiin, että äitini oikea puoli oli halvautunut eikä hän
enää pystynyt nielemään, lääkäri oli edellisenä päivänä tehnyt
elvytyskieltopäätöksen.
Hierottuani ja juotettuani äitiäni, hän alkoi elpyä ja
pääsiäisaamuna kolme vuotta sitten hän kyseli ihmeissään, enkö minä
kuollutkaan.
Inkeriläinen, nyt 98 v äitini on sitkeä sissi, koettuaan
Siperiaan karkoituksen ja metsätyöt Uralilla, hän jo kahteen kertaan
seljättänyt suomalaisen yhteiskunnan ”saattohoidon”.
Minulle korostetaan aika usein hänen palvelukeskuksessaan, kuinka vanha
äitini on, joten alkaa tuntua siltä, että äitini on syyllistynyt
siihen, että elää liian kauan. Kuitenkin äitini on vielä aika
omatoiminen, liikkuu itsekseen rollaattorilla ja muistelee lapsuuttaan
Oinaalan kylässä, lapsuutensa lauluja ja runoja.
Tämän vuoden pääsiäismaanantain televisio-ohjelmat Pitkät
jäähyväiset ja Isän kuolema, jotka käsittelivät eutanasiaa kahdelta eri
kannalta, toivat mieleeni tämän äitini kolmen vuoden takaisen
eloonjäämistaistelun.
Pitkät jäähyväiset-ohjelmassa ihailin aviopuolison rohkeutta hoitaa
muistisairasta vaimoaan ja rohkeutta kieltäytyä hoitojen lopettamisesta.
Isän kuolema- näytelmässä isän ja tyttären taisteluun isän oikeudesta
kuolla hoitotahtonsa mukaisesti, en halua ottaa kantaa, ne ovat
henkilökohtaisia ratkaisuja. Kuitenkin tällaiset näytelmät muistuttavat
liikaa kolmannen valtakunnan rodunjalostusfilmejä, joissa ihannoitiin
vaikeastisairaiden tai vammasiten ihmisten päätöstä kuolla, etteivät
rasittaisi valtion taloutta.
Vammaisen omaisena kuitenkin näen suuren ristiriidan vanhuksen ja
aikuisen kehitysvammaisen kohdalla, heidän oikeudestaan saada päättää
hoidostaan tai hoidosta kieltäytymiseen. Jos aikuinen kehitysvammainen
asuu palvelukodissa ja hänellä on viranomaisedunvalvoja, silloin vain
nämä tahot voivat päättää vammaisen hoidosta tai hoidon lopettamisesta.
Omaisilla ei ole enää mitään sanomista ja vaitioloon vedoten heille ei
kerrota mitään, jopa estetään tapaamiset, kuten minun kohdallani on
käynyt.
Etelä-Karjalaisessa pikkukaupungissa Twin Peaksin tapaan kukaan ei tiedä
mitään, kukaan ei ole nähynyt mitään, kukaan ei kerro, onko kaapattu
autistinen lapsenlapseni vielä hengissä?
Jotkut omaiset ovat kertoneet, että
edunvalvoja järjesti jopa vammaisen hautajaiset, jonne ei kutsunut
omaisia, haudallakäyntejä ei enää kukaan estä. Eräs toinen omainen
haluaisi vaikeasti sairaalle vammaiselle lapselleen järjestää pitkät
jäähyväiset kotona, senkin estää viranomaisedunvalvoja.
HS julkaisi uuden eduskunnan neljän vuoden asialistan, jossa todetaan.
että potilaiden itsemääräämisoikeutta koskevat lait ovat vanhentuneita,
ne tulisi uudistaa. Mielestäni myös holhouslainsäädäntö pitäisi uudistaa
ja poistaa viranomaisedunvalvojien mielivalta.
Milloin perusoikeuksien 22§ perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista, aletaan noudattaa?
Ratkaiseeko raha ja viranomaisedunvalvoja tulevaisuudessa, kuka saa hoitoa ja oikeuden elää?
Mielenkiintoinen blogi, rohkeaa ajattelua ja kritiikkiä. Olet omakohtaisesti kokenut asiat, joten väitteesi eivät ole tuulesta temmattuja.
Ihmetyttää, kuinka meidät, yhteiskunnasta tai voittojen tuottamisesta osattomat, usein käsitetään toisarvoisina kansalaisina: olipa kyse vanhuksesta, vammaisesta tai työkyvyttömästä.
Laitoksissa, sairaaloissa, vanhainkodeissa on varmaan todella suuria eroja, kuten myös hoitajien ja lääkäreiden välillä. Kuitenkin yleistyksenä voi sanoa, että hoito voisi olla paljon parempaa, ihmisläheisempää ja asiakaskeskeistä. Monesti holhoava systeemi riisuu ihmisen subjektiudesta oman elämänsä suhteen pelkäksi hoitotoimien objektiksi.
Ilmoita asiaton viesti
Käydessäni viikottain tapaamassa muistisairasta omaistani, hämmästyn aina kuinka nopeasti joidenkin asukkaiden tila on muuttunut.
Meidän omaisten tärkeä tehtävä ei ole ainoastaan ilahduttaa omaisiamme vaan myös valvoa hyvän hoidon toteutumista käymällä usein.
Muutosta hoitorutiineihin tai toimintatapoihin on huomattvasti vaikeampi saada aikaan. Hoitohenkilökunta kokee hyvin helposti loukkaukseksi, jos esittää pieniä muutoksia.
Luulisi, ettei kuluja eikä aikaa kuluisi sen enmpää, kun jos vaikka kerran viikossa syötäisiin tai kahviteltaisiin kaikki yhdessä.
Asukkaat nuokkuvat yleensä pöydän ympärillä, muutama on sidottu tuoliin tai pyörätuoliin, kukaan ei puhu mitään, televisio pauhaa ja työntekijät istuvat toimistossa, ehkä niitä palavereitakaan ei tarvitsisi niin usein pitää.
Vieraan tullessa, oikein huomaa kuinka kova ihmisen nälkä näillä asukkailla on, kuinka ilahtuneita he ovat kun vaihdetaan kuulusia vuodenajasta, päivästä tms. ei millään raaskisi lähteä oman omaisen kanssa tämän huoneeseen.
Ilmoita asiaton viesti