Elämäni Koulut. Osa 104. Agitaattori.

Huomasinpa tuossa, että nyt jo puhutaan en­si vuoden kunta­vaaleista. Tämä tuo mieleeni ne lukuisat vaalit, joihin osallistuin Neuvosto­liitossa äänestäjänä ja ainakin yksissä vaaleissa myös agitaatto­rina.

Vaalit Lähestyvät

Vaalien lähestyessä propaganda ja agitaatio alkoivat jo kauan ennen vaaleja ja oli järjestetty näyttävästi kautta maan! Median propagandan lisäksi ulko­julisteet ja liehuvat punaliput sirppeine ja vasaroineen ja ainoan ehdokkaan isot portretit koristivat komeasti näkymiä!

Ei sinä tarvinnut miettiä päänsärkyyn asti minkä värisestä puolueesta ja ketä jopa yli sadasta ehdokkaasta äänestää, niin kuin meillä täällä Suomessa. Valinta oli selkeä: Kommunisti­nen puolue ja kaikkein paras ehdokas, joka sinne on jo valittu Polit­byrossa! Tietenkin luotimme puolueen päätökseen ja valmis­taudui­mme vaali­päivänä antamaan äänemme parhaalle ehdokkaalle! Joskus se “ainoa ja paras” oli ehdokkaana uudestaan ja uudestaan ja joka kerta kiltisti äänestimme häntä. Äänes­täminen oli kansalaisen velvolli­suus tukea maamme johtajaa ja koko järjes­telmää. Siihen meidät oli kasvatettu!

Propa­gandaan ja agitaatioon oli vedetty myös iso määrä kansalaisia niin sanotusti vapaa­ehtois­tehtä­viin, mutta nämäkin vapaa­ehtoiset valittiin huolelli­sesti: ensisijalla tietenkin Kommunisti­sen Puolueen tai Kommunisti­sen Nuoriso­järjestön jäseniä (комсомольцы). Sitten tulivat opettajat ja korkea­koulujen opiskelijat ja muut aktivistit.

Minäkin olin yksi heistä. Eli olen ollut agitaattori, ainakin kerran ja nimenomaan valta­kunnalli­sessa vaali­kampan­jassa.

Agitaattori

Agitaat­torina tehtävämme oli aktivoida ihmisiä äänestämään vaaleissa. Eräänä vuonna, kun opiskelin vielä Arkangelin Valtiolli­sessa Pedagogisen Korkea­koulun Insti­tuutissa, minut kutsuttiin vaali­kampanjaan agitaat­torin tehtäviin.

Yllätyin siitä, koska en ollut kommunis­tisen puolueen jäsen enkä puolueen nuoriso­järjestön jäsen, mutta ehkä sen takia kutsuttiin siihen tehtävään, kun elämän­tyylini oli sellainen, että ryhdyin asiaan kuin asian aina aktiivi­sella ja vastuulli­sella asennoit­umisella. Lisäksi olin jo paikallinen kuuluisuus luisteli­jana. Muita ansioitani olivat opiskelu­ryhmämme vastaavana toimiminen (староста группы) ja muissakin yhteyksissä aktiivi­sesti esillä oleminen.

Rehelli­sesti sanoen olin hyvin otettu, koska pidin sitä kunnia­tehtävänä, joten ei tullut mieleeni­kään kieltäytyä. Siitä toiminnasta ei kuitenkaan saanut mitään palkkaa tai etuuksia itselleen, vaikka se tehtiin omalla vapaa-ajalla.

Meitä ohjeis­tettiin käytännön toimintaan sellaisessa Agit­punktissa (Агитпункт), poliittisen propagandan keskuksessa. Näitä keskuksia oli kautta maan jo Neuvosto­liiton alku­vaiheesta alkaen. Niitä oli kaupun­geissa ja isommissa asuin­keskuk­sissa työn­teki­jöiden ja talon­poikien poliittista koulutusta varten. Vaalien aikana niissä tehtiin vaali­propa­gandaa.

Muistan miten toimimme agitaat­toreina: kuljimme kahden opiskelijan parina talosta taloon, ovelta ovelle muistut­tamassa vaaleista, jakamassa jotain esitteitä ja kertomassa ehdokkaasta kuinka hyvä ja luotettava hän on!

– Ja kuinka kansan elämä tulee vielä paremmaksi kun tämä henkilö tulee valituksi hoitamaan maamme asioita tai jatkamaan tehtävässä. Hiha­merkkinä meillä taisi olla punainen nauha.

En muista, että kukaan olisi sulkenut ovea edessämme tai vaikkapa sanonut jotain törkeätä. Kerran kyllä antoivat ystävälli­sesti ymmärtää, että nyt ei oikein sopisi, koska iso perhe oli valmistau­tumassa ilta-aterialle. He vakuuttivat kuitenkin asialli­sesti meille, arvoisille agitaatto­reille, että kyllä he tietävät ja lähtevät ehdotto­masti äänestämään ja kiittivät käynnistä niin kuin tavalli­sesti kaikki muutkin.

Jos suhtau­tuminen olisi ollut epä­kunnioit­tava agitaat­toria kohtaan tai suhtau­tuminen vaaleihin kielteinen, tietenkin olisimme rapor­toineet asiasta agit­punktissa.

Vaali­järjes­telmää tai ehdokasta ei kukaan arvostellut.

Агитатор — Laulu ehdokkaan puolesta.

Pakollinen Äänestäminen

Äänestäminen oli pakollista, vaikka sitä julkisesti ei sanottu missään. Se vaan oli kaikille selvä, että uurnalle mennään! Ei kukaan viran­omainen tullut käskemään, vaan meidät oli niin kasvatettu ja indoktri­noitu, että kenellekään ei edes tullut mieleen jättää äänes­tämättä.

Sisim­mässäni kuitenkin oli sellainen varovai­suuden ja pelon tunne että jos en äänestä niin mitä siitä seuraa? Kontrolli oli tosi tiukka! Jokainen, joka ei ilman vakavaa syytä äänestänyt, joutui puhutelta­vaksi puolueen paikallis­osaton johtokunnan eteen. Sitä ei kukaan halunnut, koska se löi leiman ihmiseen, saattoi pilata maineen ja heijastua asemaan työpaikalla.

Vaalipäivää kaikki odotimme kovasti, koska se oli todella iso juhla maassa. Vaalit järjestet­tiin usein kouluissa tai muissa sopivissa paikoissa, jossa sitten äänestäjiä odotti musiikki, joka kaikui myös kauas ympäri aluetta, paljon sirppi ja vasara punalippuja ilma­pallo­jakin ja tietenkin kaiken kohokohta: bufetti, jossa oli runsaasti kaiken­laisia herkkuja niin aikuisille kuin lapsillekin, sellaisia, joita ei kaupasta saanut.

Itse muistan, että aina oli tarjolla mustaa kaviaari­akin, jota kauppojen hyllyillä ei näkynyt.

Äänestys­paikalle saapui­vatkin kokonaiset perheet lapsineen. Sinne oli järjestetty ilmaisia esityksiä niin lapsille kuin aikui­sillekin. Isän­maalisia lauluja kaikui koko päivän, aamusta iltaan asti.

Olin Myöhästyä Äänestyksestä

Sattui kerran niin, että olin luistelu­kilpailussa jossain Ural-vuorten takana Sverdlov­skissa tai Tšelja­binskissa ja paluu­lennolla Arkangeliin oli kova lumimyrsky. Lentokone ei saanut lupaa laskeutua Arkangelin kentälle vaan joutui lentämään Lenin­gradiin, jossa sää oli suotuisampi. Kovasti myöhässä kone sitten lähti lentoon Leningradin kentältä takaisin Arkangeliin.

Oli vaalipäivä ja olin kovin huolestunut, että miten nyt käy. Jos en pääsekään äänestämään! Matkusta­mossa joku lohdutteli, että jos kone myöhästyy niin ei se ole meidän syytä.

No, kone laskeutui Arkangeliin kentälle, en muista millä keinoin pääsin asuntolan ovelle, mutta päästyäni sisälle minua odotti yllätys: kaksi isokokoista ja huolestu­nutta virkamiestä odotti minua:

Olet myöhässä äänes­tyksestä!

He käskivät pikaisesti tulemaan kanssaan äänestys­paikalle, joka oli viereisessä korkea­koulun rakennuksen juhla­salissa.

Loppu­matkasta molemmat jopa ottivat minut kyynär­päistä käsi­koukkuun ja lähes kantoivat juoksemalla äänestys­paikalle, kun en väsymyk­seltäni jaksanut juosta niin isoilla askelilla kuin ne miehet.

Perillä kello taisi olla viittä vaille huoneiston sulkemista.

Kun laskin äänestys­lipun laatikkoon, niin kaikki huokasivat ja minä lähdin tosi väsyneenä tallus­tamaan asuntolaan. Näin vaalien valvojat saivat Pedagogisen Korkea­koulun opiskeli­joitten ja opettajien äänestys­prosentiksi täydet 100!

Kaviaarit tosin jäivät minulta syömättä tällä kertaa.

Tarinat jatkuvat …

Klik­kaa­mal­la ku­vaa saat sen nä­ky­viin täy­si­ko­koi­se­na.