Elämäni Koulut. Osa 56. Takaisin Minskiin.

Kontrasti

Silloin sitä ulkomuodoista kontrastia näiden kahden kohteen välillä, jonka välissä sukkuloimme kesäisin, en paljon kiinnittänyt huomiota ja ajatellut verrata. Ne vain olivat olemassa ja voi sanoa sopusoinnussa keskenään. Nyt täältä kaukaa katsottuna oli se aikamoinen ero!

Putinan (Будино) kylä

Sen risuaitaisen ja ränsistyneiden mökkien maisemiin, jossa vääräkoivukin pihalla ilahdutti ja tuntui tutulta ja turvalliselta ja jossa lapset juoksentelivat hiekkaista hiljaista kylätietä paljain jalon. Tai piehtaroivat vasta kuivatun kileille ja luonnolla tuoksuvan heinän päällä omalla pihalla. Joku sisimmäinen voima veti meitä aina sinne joka ikinen kesä rakkaitten omaisten ja sukulaisten luo. Mutta paluu maaseudulta Minskiin tuntui myös tosi kivalta. Niin kuin täälläkin kertaa.

Minsk 1960-luvulla

Jos nyt täältä kaukaa katsottuna vielä tarkemmin, niin vaikka sota (1941 – 1945) oli pahasti moukaroinut niin Minsk-kaupunkia kuin myös koko Neuvosto Valkovenäjän aluetta, niin aikamonen saavutus se oli, että viidessä vuodessa (muutin Minskiin vuonna 1960) kaupunki oli nostettu kukoistukseen lähes raunioista!

Niinkin lyhyessä ajassa oli raivattu suorat, leveät ja siistit valoisat kadut, uudet kerrostalot katujen varsilla ja kokonaiset uudet asuinkorttelit! Isot aukiot ja muita upeita jokapäiväiseen elämään tarvittavia palvelevia kohteita: kauppoja, ravintoloita, liikunta ja urheilutaloja jne. Se ilahdutti katsetta ja teki koko olemisen ja elämisen kaupungissa mukavaksi. Minsk oli jo silloin 1960-luvulla voi sanoa tosi hämmästyttävä loistokaupunki! Sodan jälkeisiä rauniota kaupungissa en muista.

Tavaraa kaupoissa

Ja mikä ihmetytti ja ilahdutti, että kaupoissa oli enemmän tavaraa jos verrataan silloin vaikkapa Leningradiin ja sen ympäristön kauppoihin. Minskistä ostin jotain pientä tavaraa ja sitten ilahdutin ilahdutin sukulaisia ja omaisia lomalle tullessaan. Kerran lähetin Sulo-enon perheelle hänen pyynnöstä postikuljetuksella ison Minsk-mallisen jääkaapin Volossovaan, joita oli vaikea saada silloin. Jääkaappi saapui mainiosti junassa ja sen kuljettamisen hinta oli kohtuullinen. Eli kannatti. Muutenkin kaupunkimaisema oli viihtyisää verrattuna edellisiin sodanjälkeisiin asuinpaikkoihin.

Lähdetään kävelylle

Niinä aikoina oli nuorisolla tapana mennä iltaisin kävelemään ulos! Ei yksin vaan pienen tuttavan ja turvallisen porukan seurassa. Ehdotus kuuluikin: ”lähdetään kävelylle (пойдём погуляем)!” venäjäksi sanottuna:”На людей посмотреть и себя показать”! ”Mennä muita katselemaan ja tulla itse näkyviin!

Siellä olisi voinut tavata tuttavia tai vaikka löytää uusiakin tuttavuksia ja ihailla kaikkea mikä ilahdutti katsetta. Arkangelissa se oli Severnaja Dvina-joen noin 6 km pitkä rantakatu ja Minskissä taas leveä pitkä kaupungin pääkatu Leninskij prospekt (Ленинский проспект), joka oli sen ajan mukaan komeasti koristettu ja iltaisin valaistu kaunisti! Mentiin sopivasti parhaassa vaatetuksessa ja korkokengissä, eikä verryttelyhousuissa tai lenkki tossuissa.Kiva se oli!

Kirjoitin tuolla ylempänä, etten paljon kiinnittänyt huomiota siihen kontrastiin, mutta se ei tarkoita että olisin sitä aliarvioinut yhtään. Se kaupunkiympäristö nosti jotenkin sisimmässä sellaista hieman toisenlaista tunnetta pintaan. Että niin kuin me ollaan sen arvoisia, että tämmöistäkin meille on sallittu. Ja ison kaupunkimaisemat veivät meidät voimakkaasti mukaan ja toimimaan niitten puitteen säännöillä, jotka olivat ympärillämme.

Joten palasimme lomalta ja pian alkoi uusi lukukausi Yliopistolla ja piti olla valmiina vetämään liikuntatunteja ja suorittamaan muita kohdalleni langenneita kunniatehtäviä.

Tarina jatkuu…