Elämäni Koulut. Osa 59. Oppaaksi.
1960-luku. Minsk.
No, päätös sisimmässäni oli tehty, joten ei sitä ajatusta tarvinnut jäädä miettimään. Ryhdyin toimeen ja ilmoittauduin oppaan kurssille.
Haastattelu
Lähdin ilmoittautumaan kurssille ilmoituksessa sanottuna päivänä. Yllätyksekseni sainkin tietää, että tämä oli vasta haastattelu, jonka perusteella valitaan kurssille otettavat henkilöt. Pyrkijöitä oli odotushuoneessa aika paljon ja huhu liikkui, etteivät kaikki pääse ainakaan täällä kertaa.
Meille ilmoitettiin, että haastattelijoiden eteen mennään erääseen huoneeseen yksi kerrallaan! Alkoi jännittää, että mihin olen oikein pyrkimässä Jonotimme siinä ja monet jo kävivät sisällä, mutta poistuessaan eivät mitään kertoneet.
Alkoi jännittää jo kovasti, että minne oikein olen pyrkimässä, ja kannattaako edes mennä sisään. Muut hakijat sentään olivat ”paljasjalkaisia Minskiläisiä”. Syntyneet Minskissä, käyneet koulunsa Minskissä, eläneet Minskissä ja tunsivat kaupungin historian ”kuin omat taskunsa”.
Tuntui, että pian jänistän, mutta sisimmästäni kuului käsky: sen kun astut tuonne!
Ja niin tuli minun vuoroni. Haastatteluryhmä, ainakin 5 – 6 henkilöä, olivat pitkän pöydän takana ja tuijottivat minua. Kukaan ei hymyillyt.
Tervehdin ja esitäytyin rohkeasti ja katsoin suoraan silmiin keskimmäisenä istuvaa haastattelijaa. Taisin luulla, että juuri hän on se pääpäättäjä. Jotain kysymyksiäkin hän varmasti esitti minulle, mutta en muista. Sitten hän jotain kuiskaili vieressä istuvalle ja yhtäkkiä alkoi leveästi hymyillä minulle. Hämmästyin ja aloin katsella omaa vaatetustani, että oliko minussa jotain outoa ja tein jopa askelen taakse päin lähteäkseni huoneesta.
Valinta
Sitten kuulin yllätyksekseni, että ehdottomasti teidät otetaan kurssille, koska näin hyvää venäjän kieltä puhuvia oppaita on vähän. Minun puhekieleni oli ”puhdasta venäjää”. Siinä ei ollut valkovenäjän kielen murresanoja tai aksenttia. Plussaksi laskettiin myös se, että osasin suomea, ”täällähän käy suomalaisia turisteja”, sanoi haastattelija.
Suurin osa opastettavista ryhmistä tuli Neuvostoliiton eri tasavalloista ja tällöin opastuksen kieli oli luonnollisesti venäjä.
Varmaankin valintaan vaikutti myös koulutus, työpaikka ja virka. Nyt olin Yliopistossa vanhemman opettajan virassa.
Joten kävi kuin kävikin. Minut hyväksyttiin oppaan koulutukseen!
Tarina jatkuu…
– Tselyskintsev puistossa.
– Minsk.
– Vuosi 1967.
– Uimahallin edessä.
– Vuosi 1967.
– Minsk.
– Minsk.
– Vuosi 1966.
– Minsk.
– Vuosi 1968.
– Minsk.
– Sirkus.
– Vuosi 1960-luku.
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Olen luvannut itselleni, että vielä jonain päivänä luen nämä kaikki. Itsestäni on uskomatonta että joku pystyy kirjoittamaan elämäntarinansa näin tarkkaan ja selkeästi. Itse en pysty muistamaan edes kansakouluaikojani, saati tarkkoja vuosilukuja jne.
Isot kiitokset Viola Heistoselle, että tarjoaa meille ulkopuolisille tämän tietopaketin elostaan jossa varmasti riittänyt haasteita ja yllätyksiä/onnistumisia.
Arvostan isosti.
Ilmoita asiaton viesti
En tietenkään minäkään muista kaikkea, mutta huomasin sen ja ihmettelen itsekin sitä, että sellaiset jännittävät ja jopa vaaralliset tapahtumat elämäni varrelta, joissa ovat olleet voimakkaat tunteet mukana, pulpahtavat tarkasti esille.
Kiitos paljon kiitoksesta ja kannustuksesta! Tämä ilahduttaa mieltäni ja lisää innostusta jatkaa tästäkin eteenpäin.
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnittää huomion että olet aina päässyt sinne mihin olet pyrkinyt, eli kertoo jotain pätevyydestä
Ilmoita asiaton viesti
Onhan niitä epäonnistumisiakin ollut, mutta nyt pysyn tässä kivassa aikakaudessa, josta kirjoitan.
Kiitos kommentista ja kiva kun seuraat ”Elämäni Koulut”-sarjaa.
Mukavaa syksyä!
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kaikille sivun vierailijoille, blogin lukijoille, suosittelijoille, kommentoijille ja Fb-sivullani tykkääjille!
Mukavaa viikonvaihdetta!
Ilmoita asiaton viesti