Elämäni Koulut. Osa 62. Työkomennus Odessaan.

Työkomennus

Sain työkomennuksen Ukrainaan Odessan kaupunkiin. En muista tarkkaa mikä tehtävä oli edessä? Joko täydennyskoulutus tai joku seminaari.

Saattoipa tuo työtehtävä jotenkin liittyä tuona vuonna vietettyyn Vladimir Leninin syntymän 100-vuotis juhlavuoteen. Sitähän juhlittiin koko maan laajuisesti ja koko vuoden ajan.

Minun ehtona oli, että otan mukana tyttäreni. Virkailija sanoi, että kyllä sopii, mutta majoitus lapsen kanssa täytyy olla sitten erikseen muista ja minun on se itse löydettävä. Huolestuin kyllä, koska oli lomasesonki ja tietenkin tungosta Mustalle Merelle — ja varsinkin Odessaan.

Samalla minua rauhoiteltiin, että Odessassa on helppo saada kotimajoitus, että aseman laiturilla on välittäjiä ja maksua vastaan he saattavat jopa talon pihalle ja omistajan eteen. Suostuin ehtoihin.

Lähdimme matkaan junalla Minsk — Odessa. Oli kesäkuu.

Perillä Odessassa

Odessan rautatieaseman laiturille poistuimme junasta ja siinä seisoimme matkalaukkuinemme hämmästyneenä. Mistä ne majoitusvälittäjät oikein löytyisivät!?

Laituri alkoi jo olla tyhjä ja pääsimme kunnolla katselemaan ympärillemme. Missä sitä ollaankaan! Pian luoksemme tuli aika kovaa vauhtia mieshenkilö ja esitti kysymyksen, että tarvitsetteko majoitusta. No tietenkin tarvitsimme! Hänellä oli monta vaihtoehtoa. Pienen neuvottelun jälkeen suostuin yhteen meille sopivaan paikkaan ja hän lupasi saattaakin meidät sinne. Maksun palvelusta suoritimme siinä laiturilla. Se oli yksi rupla. Tietenkin maksoin sen. Hän otti matkalaukkumme ja lähti kohden majapaikkaa, me perässä.

Hieman jännitti, että miten tässä käy? Mihin olemme menossa? Tuntematon mies tuntemattomassa kaupungissa ystävällisesti tarjoutuu opastamaan meidät perille, vieläpä ottaa matkalaukkumme ja alkaa viedä niitä!

Tällainen ”pimeä bisnes” oli minulle entuudestaan täysin tuntematonta. Toki rautatieasemilla olin nähnyt kantajia, mutta heillä oli virallinen vaatetus ja virallinen merkki rinnassa. — Näitä kantajia en koskaan käyttänyt, koska virallinen maksu oli niin korkea.

Koko matkan ajan katselin sivuille jo valmiiksi pakoreittejä, jos joutuisimme hyökkäyksen tai ryöstön kohteeksi.

No, kaikki meni hyvin. Asunnoksi saimme mukavan huoneen pienessä valkoiseksi kalkitussa ukrainalaisessa maatalossa (украинская мазанка). Taloa ympäröi tuuhea pensasvyöhyke. Sieltä oli rannalle matkaa vain muutama sata metriä ja työpaikallekin.

Pihalla meidät otti vastaan leveästi ja ystävällisesti hymyilevät emäntä ja hänen aikuinen tyttärensä.

Perillä satuin huomaamaan, että kantaja otti palkkion vielä emännältäkin.

Ensimmäinen päivä vierähti ja illan suussa lähdimme asettumaan meille annettuun makuhuoneeseen. Kun avasin ikkunan niin vastaan löyhähti voimakas ja paha haju! Se oli pettymys, mutta emäntä selitti, että nyt ne siat on jo viety karsinaan. Ne kuulemma koko päivän röhkivät ja tonkivat maata siinä ikkunan alla.

No, taisi se haju vähän lieventyä, mutta majapaikkaa ei oikein voinut enää vaihtaa!

Matkasta väsyneenä vaivuimme uneen.
Tarina jatkuu …