Elämäni Koulut. Osa 63. Paluu Odessasta.
Kesä 1970. Odessa.
Päivän Ohjelma
Aamusta varhain kävimme uimassa ja ottamassa aurinkoa. Sitten tyttäreni jäikin emännän huostaan ja minä lähdin töihin.
Kerran varhain aamulla, kun uimassa oli vain muutama henkilö, minä nousin vedestä ja kävin kuvaamaan tytärtäni. Hän ponnisteli pysyäkseen pinnalla ja katsoi kameraan päin. Kuva onnistui. Käännyin ympäri ja olin laittamassa kameraa laukkuun, kun vielä pikaisesti vilkaisin merelle: tytärtäni ei näkynyt missään!
Siinä kohtaa, missä tyttäreni oli juuri äsken ollut, vain eri suuntiin pyörivät aallot liplattelivat rauhallisesti edes takaisin. Puhallettava tyyny kellui aaltojen päällä.
Kauhu valtasi mieleni!
Lähellä ollut mies kiireesti ui kohti paikkaa, jossa tyttäreni oli ollut ja nosti hänet pintaan. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Myöhemmin tyttäreni pelastanut mies kertoi olevansa ammatiltaan merimies. Kiitin häntä ja toruin tytärtäni.
Miksi toruin tytärtäni?
Miksi olin vihainen hänelle?
Minä tässä tilanteessa olin järkyttynyt.
Hän oli hädässä! En minä.
Ja nyt vielä syyllistin häntä,
että ei pitänyt kiinni kelluntatyynystä.
Yhdessä valokuvassa näkyy tuo merimies tyttäreni takana. Hänkin katsoo kameraan päin.
Video
Lähtö Kotiin
Lähdön aattona emäntä ystävällisesti tarjosi meille paistettua kalaa, taisi olla kampelaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun emäntä tarjosi meille jotain syötävää.
Jokin epäilytti minua, mutta kohteliaisuuden vuoksi emme kieltäytyneet.
Aamuyöstä meillä molemmilla alkoikin huono vointi ja kova oksentelu, mutta matka oli edessä ja liput ostettu. Niinpä lähdimme paluumatkalle ilman mitään aamupalaa.
Eväitä varmaan olin tehty matkan varrelle, mutta kun juna pysähtyi pitemmäksi aikaa jossain asemalla, niin silti juoksin ulos ostamaan jotain suolaista syötävää.
Neuvostoliitossa oli tapana ympäri maata, että yksittäiset kansalaiset saivat myydä junan matkustajille ruokatarvikkeita siinä vaunun edessä. Vaikka juna olisi pysähtynyt vain yhdeksikin minuutiksi, niin junan vaunun rappusilta ehti ostaa. Myyjä ojensi tavaran ja matkustaja rahan.
Kolera Epidemia
Jollain isommalla asemalla poistuin vaunusta ja tein ostoksia siinä muitten kanssa. Silloin sain kuulla järkyttävän uutisen: tämä meidän junamme oli viimeinen, joka pääsi Odessasta pois, koska kaupunkiin oli julistettu kolera-karanteeni!
Olin tosi kovasti huolestunut. Onko meillä kolera? Vielä lisäksi, että meille oli sellaista tapahtunut aamulla. Kertomatta huolia tyttärelleni tai muillekaan vain seurasin huolestuneena vointiamme.
Jos olisin junassa kertonut pahoinvoinnistamme Odessassa, matkamme olisi luultavasti keskeytetty ja meidät olisi välittömästi poistettu junasta. Ehkä olisimme joutuneet karanteeniin. No, ainakin nyt tutkimuksiin.
Matka jatkui ja seuraavana aamuna olimme perillä Minskissä, jossa kotikonstien avulla selvisimme matkan väsymyksestä ja pahoinvoinnista. Olimme siis välttyneet koleratartunnalta.
Sinä vuonna, 1970, Neuvostoliitossa oli koleraa aika laajalti. Mistä se sai alkunsa, sitä pohdiskelevat vieläkin, mutta ainakin Odessassa epidemia kesti kauan. Tuo miljoonakaupunki oli täysin suljettu ja myöhemmin jopa nostettiin keltainen ”tartuntavaara-lippu” kaupungin lipputankoon. Tilanne oli niin vakava, että jopa sirppi ja vasara saivat väistyä.
Näin selvisimme Mustan Meren reissulta.
Tarina jatkuu…
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
– Odessan vuokraemäntä.
– Tyttäreni.
– Vuosi 1970.
– Odessa.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina. – Rannalla heti aamusta.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
– Tyttäreni.
– Odessa.
– Vuosi 1970.
– Ukraina.
Viola Heistonen on kaunis nainen.
Olen kysynyt tätä aikaisemminkin. Koska ilmestyy koko kirja elämäsi vaiheista. Niin mielenkiintoinen se on.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kehumisesta ja kysymästä!
Minä en osaa tehdä kirjaa ja ei ole nyt voimavarojakaan ryhtyä perehtymään asiaan. En pysty nyt tässä vaiheessa jättämään muistelmiani jonnekin tuonnemmaksi.
Kiva kun pidät mielenkiintoisena elämäni vaiheita ja tulet lukemaan! Enhän ole tehnyt minkäänlaisia sankaritekoja! Tavallisen kansalaisen tavallinen elämä sen aikaisessa Neuvostoliitossa.
Kiitos kommentista!
Ilmoita asiaton viesti