Elämäni Koulut. Osa 64. Kuuma Kesä.

Kuuma Kesä 1970

Minne lähteä jatkamaan lomaa? No minne muuallekaan kuin tietenkin sinne risuaitojen reunustaman ja osittain vielä sorapintaisen mutta rauhallisen kylätien maisemiin. Putinaan. Sinne se ajatus aina palasi. — Ja palaa vieläkin.

Tyttärelleni Putina oli ihan pienestä pitäen tuttu ja turvallinen paikka. Aika usein, kun minulla oli kiireitä aikoja, niin tyttäreni oli äitini, Lyyti-tädin ja veljeni huostassa. Kivaa oli vielä se, että kylän kaikki lapset leikkivät vapaasti keskenään ja erityisesti sukulaistemme lapset. Joten tuttuun ympäristöön ja sukulaisten ja tuttaviemme pariin oli aina mukava palata.

Siis, heti kun olimme toipuneet Odessan matkasta, lähdimme Minskistä jo hyvin tutuksi tulleelle junamatkalle Leningradiin ja sieltä Sennaja-aukiolta linja-autolla tuttua reittiä Volossovan suuntaan!

Tuo 80 kilometrin matka joskus kesti neljäkin tuntia. Bussi oli yleensä täynnä ja jokaisella jotain matkatavaraa.

Pysähdykset kestivät kauan. Autettiin vanhuksia, lastattiin matkatavaroita ja monenmoista puuhaa siinä oli kuljettajalla. Tiet olivat huonot ja paikoitellen matka eteni vain kävelyvauhtia.

Kylät, pysäkit ja matkustajat reitin varrella olivat linja-auton kuljettajille tuttuja, joten ei kukaan kyselyt mikä on seuraava pysäkki eikä kuljettajakaan ilmoitellut pysäkkejä. Pysähteli vain niillä pysäkeillä joilla oli tarvetta. Aika harvoin linja-autossa oli tuntematon matkustaja. Sellainen sai parhaan tiedon pysäkeistä muilta matkustajilta ja useimmiten samalla pysäkillä poistui joku toinenkin.

Kyläyhteisö

Tulostamme ilmoitin etukäteen, joten linja-autopysäkillä meitä oli joku aina odottelemassa ja olipa siinä usein Maria Olkosten perheen jäsenkin. Maria kun asui aivan pysäkin kohdalla ja aina seurasi tulijoita ja lähtijöitä.

Linja-autot kulkivat aika harvoin. Jokainen lähtö ja tulo oli kylälle tapahtuma jota seurattiin. Maria Olkkonen asui aivan pysäkin vieressä ja kyllä tiesi jokaisen matkustajan ja matkan tarkoituksen. Ja sitä kautta tieto meni koko kylälle.

Toinen kylän tietotoimisto oli ”koulun Anni”. Myös hänen talonsa oli aivan pysäkin kohdalla mutta toisella puolen tietä. Koulun Anni tiesi tulijat ja Maria Olkkonen lähtijät.

Jos kylälle sattui tulemaan tuntematon henkilö, niin ilman muuta mentiin tervehtimään häntä, kyselemään kuulumisia ja opastamaan perille! No, tuttuja oltiinkin sitten vastassa ja saattamassa oikein porukalla.

Tällainen kyläyhteisö, jossa jokainen oli jokaisen tuttu oli oikein kiva! Koko kylä oli jokaiselle kuin yksi suuri koti.

Oli aina kiva tavata lähiomaisia, sukulaisia ja kylän tuttavia. Sitten vielä se aivan valkoinen kissa, kaikkien lemmikki! Hän ilahdutti aina vierailijaa. Ja tietenkin omaa luokkaansa olivat Lyyti-tätin kilit, joita piti ehdottomasti mennä silittelemään ja erityisesti niitä kaikkein pienimpiä. Jos kilejä ei näkynyt ulkona, niin sitten mentiin hämärään ja voimakkaasti kilien lannalta haisevaan pieneen kallistuneeseen läävä-rakennukseen, mutta se haju ei haitannut mitenkään!

Tiilitalo

Vanha hirsitalo oli vielä pystyssä, mutta sen takana oli jo nousemassa Anatoli-veljeni komea tiilitalo! Jonka pääsuunnittelijana oli enoni Viljam Kresanov (Heistonen). He ahkeroivat kovasti, koska niin veljelläni kuin hänen kylässä asuvalla työkaverillaan Koljalla oli kesäloma ja Viljamillakin sattui olemaan vapaata ja hän oli matkustanut Slantsista (Сланцы, Ленинградской области) asti auttamaan rakennustöissä.

Näin olimme taas sukulaisten luona Putinassa. Talo otti aina vastaan kyläilemään tulevat sukulaiset. Siellä jokainen osallistui parhaan kykynsä mukaan talon töihin. Näiden puuhien parissa kesä sitten vierähtikin.

Pian luonnossa alkoi näkyä syksyn merkkejä.
Tarina jatkuu…