Elämäni Koulut. Osa 66. Kokemuksia Oppaan Työstä.
Tässä hieman lisää kokemuksia toimimisesta oppaana Minskissä. Opastus oli minulle niin uusi ja mielenkiintoinen harrastus, että nyt vielä muutama tarina tähän blogiin.
Ajan Henki
Ensiksi haluan tuoda esille hieman siitä aikakaudesta, josta nyt kirjoitan. Suuren isänmaalisen sodan (Великая Отечественная Война / ВОВ, 1941 — 1945) päättymisestä Neuvostoliitossa oli kulunut vain parikymmentä vuotta! Se oli suurin sota Neuvostoliiton historiassa ja jätti syvän jäljen jokaiseen siihen osallistuneen ihmisen sieluun ja toi miljoonille ihmisille surua ja parantumattomia tunnehaavoja.
Sodan käyneet ihmiset ja heidän lähiomaisensa olivat vielä elossa. Itse olin viisi vuotias sodan alkaessa ja koin kuuluvani tuohon joukkoon. Vain 13 vuotta minua vanhemmat pojat jo otettiin sotaväkeen.
Kaupat
Oppaana opin tietämään, ettei ole sellaista turistiryhmää, joka ei haluaisi käydä paikallisissa kaupoissa, niin tavara- kuin ruokamyyntipisteissä. Näin oli minunkin opastamissani ryhmissä. Minskissä erityinen kiinnostus kohdistui tavarataloon 1000 pientä esinettä (Тысяча Мелочей). Ehkä sellaisia kauppoja ei oikein ollut vielä paljon Neuvostoliitossa ja usein ryhmä toivoi, että pääsisivät nimenomaan tuohon kauppaan.
No, helppohan oli järjestää käynti tuossa 1000 pientä esinettä kaupassa, koska se sijaitsi aivan reitin varrella ja pysäköiminen kaupan edessä olevalla aukiolla oli sallittu.
Muuten, tykkäsin itsekin siitä kaupasta ja se oli lähellä asuntoamme. Siinä todellakin oli iso valikoima sellaista pientä tavaraa, jota ihminen tarvitsi, mutta joista niinä aikoina Neuvostoliitossa oli kova pula. Mainittakoon vaikkapa esimerkiksi virkkaus-koukkuja, kutomispuikkoja, rihmoja, neuloja, pieniä halpoja koruja ja isompiakin taloustarvikkeita.
Uusi Vuosi
Neuvostoliitossa ei vietetty joulua, mutta Uutta vuotta otettiin vastaan näyttävästi ja riemukkaasti. Juhla valmisteltiin kunnolla ja erityisen huomion kohteena olivat pöydän antimet. Niitä piti hankkia jo hyvissä ajoin etukäteen, ettei pöytä jäisi tyhjäksi. Joten turistiryhmätkin Minskissä halusivat ennen uutta vuotta käydä ruokakaupoissa.
Ennen uutta vuotta ryhmät usein halusivat mennä tavalliseen ruokakauppaan. Ne oli koristettu Uuden Vuoden kunniaksi ja myynnissäkin saattoi olla jopa hieman herkullisempaa purtavaa.
Tästä youtube-linkistä videoon:
Viisi minuuttia uuteen vuoteen.
https://www.youtube.com/watch?v=3kB72ZA1N9M
Monet turistiryhmät tulivatkin paikkakunnilta, jotka eivät vielä olleet sodan aiheuttamasta tuhosta päässeet nousemaan yhtä hyvin kuin Neuvosto-Valko-Venäjän Minsk, joten tänne tultiin varmaan joskus ihan ostostarkoituksessakin. Kerroinhan minäkin yhdessä blogissani, että lähetin Sulo-enolle Minsk-jääkaapin postin kautta Leningradin alueelle, koska sieltä ei saanut jääkaappeja.
Sattuipa vastaani netissä ruokakaupan kuva, jonka koristeisiin on merkattu Uusi Vuosi 1970 (С Новым 1970 Годом!). Sinä vuonna minä vielä opastelin siellä.
Hatynj’n Muistomerkki
Muistomerkin nimi tulee Valkovenäjän kylästä Khatynj (Деревня Хатынь). Saksalaiset miehittäjät tuhosivat tuon kylän asukkaat julmalla tavalla. Tragedia tapahtui maaliskuussa 1943.
Saksalainen kolonna oli marssilla lähellä tuota kylää, kun partisaanit avasivat tulen ja luodit osuivat sotilashenkilöihin. Kostoksi partisaanien hyökkäyksestä kolonnaa vastaan ja kyläläisten mahdollisesta avusta partisaaneille, saksalaiset piirittivät kylän ja pakottivat jokaisen talon asukkaat tyhjään heinälatoon, kaikkiaan 149 henkilöä. Ovet naulattiin kiinni, olkia levitettiin ladon ympärille, bensaa kaadettiin päälle ja lopuksi sytytettiin palamaan.
Kun seinät romahtivat ja elossa vielä olevat ihmiset yrittivät juosta palavissa vaatteissa henkensä edestä niin heidät ammuttiin siihen paikkaan.
Ihmeen kaupalla tästä tulipalosta pelastui yksi ainoa aikuinen kylän asukas Josiv Kaminskij. Hän löysi oman Adam poikansa sieltä palaneiden ruumiiden seasta, mutta poika oli vakavasti haavoittunut vatsaan ja saanut pahoja palovammoja. Niin poika menehtyi isänsä käsivarsille.
Vuonna 1969 kylän alueella paljastettiin muistomerkki. Muistomerkin keskeinen hahmo on kuusi metriä korkea Valloittamaton Mies. Siihen on kuvattu Joseph Kaminsky, joka käsivarsillaan kantaa poikaansa Adamia.
Khatynj ei ollut ainoa sodan aikana poltettu kylä. Khatynj oli niistä kaikkein raain tapaus.
Heti avaamisen jälkeen muistomerkille alkoi virrata turisteja eri puolilta Neuvostoliittoa.
Tarina jatkuu…
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Viola, mielenkiintoista.
Kerroit syntyneesi Lempaalassa. Löysin vanhalta kartalta Lempaalan kirkon, joka on n. 20 km kaakkoon Siiranmäesta, v 1944 taistelupaikasta.
Asemasodan rintamalinja kulki jossain näillä main. Oliko syntymäkotisi suomalaisten miehittämällä alueella Jatkosodan aikana?
Ilmoita asiaton viesti
Tietääkseni ei, mutta jos löydät kartalta OINAALA-kylän, niin tiedät. Meidät kun vietiin syksyllä 1941 pommituksen alla Laatokan yli Uralille, Udmurttiaan. Emme koskaan päässeet takaisin asettumaan koska kylä oli tuhottu täysin! Yhtäkään taloa ei ollut jäljellä kun meidät tuotiin takaisin Udmurtiasta syksyllä 1945.
Olen syntynyt Lempaalan kunnan Oinaalan kylässä. PERI-rautatieasemalta sinne oli 3km.matkaa. Kylän nimi katosi sodanjälkeisistä kartoista. Vanhasta vielä löytyy. Kiitos kysymästä!
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos taas Viola mielenkiintoisesta kirjoituksestasi.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos, Ella, kun piipahtelet sivulleni! Ilahdutat aina!
Hyvää syksyn jatkoa! 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kaikille Sydänystäville, sivun vierailijoille, blogin lukijoille, kommentoijille, kuin myös Fb-sivullani tykkääjille!
Mukavaa viikonvaihdetta! 🙂
Ilmoita asiaton viesti