Elämäni Koulut. Osa 69. Kohti Kesää.

Belovezhskaya Pushcha

Alkukesästä 1971 sainkin opastusmatkan Belovezhskaya Pushchaan (Беловежская Пуща).

Olin tietenkin kuullut sen nimisen paikan olevan jossain, mutta koulutuksessa siihen turistikohteeseen ei meitä erityisesti valmisteltu. Luulen, että se kuului ikään kuin ”jatkokoulutukseen”, joka piti itse hankkia kokemuksella. Joten sellaista kohdetta minulle tarjottiin ja otin sen opastuskeikan vastaan.

Kauhistuin kuitenkin sitä, että matka sinne on yli 300 kilometriä ja jos pitää kaikki turistikohteet matkan varrella esitellä, niin en pärjäisi alkuunkaan, koska en olisi pystynyt hankkimaan niin paljon tietoa muutamassa päivässä. No huomattavasti helpotti se, että matkatoimistosta kertoivat, että ryhmä halua vain käydä tutustumassa Belovezhskaya Pushchaan. Siellä sitten paikallinen opas ottaa opastuksen haltuun. Minun piti vain suurin piirtein kertoa matkareitistä ja pysähdyspaikoista.

Wikipedia tietää kertoa:

Belovežskaja puštša (Беловежская пуща) on Puolassa ja Valko-Venäjällä sijaitseva suurin vielä jäljellä oleva yhtenäinen alavan maan metsäalue Euroopan lehtimetsävyöhykkeellä. Alueen on sanottu edustavan tyypillisiä eurooppalaisen kivikauden ja varhaisen pronssikauden aikaisia metsiä. Alue on maailmanperintökohde, ja se on kansallispuistoa molemmin puolin valtioiden rajaa. Rajalla on aita, joka estää ihmisten ja suurien eläinten liikkumisen sen yli.”

Lähdin matkaan turistiryhmän oppaana tuota mielenkiintoista paikkaa kohti.

En muista tarkemmin itse matkaa edes ja takaisin. Varmankin meillä oli pysähtymis- ja ruokailupaikat ja kenties yöpyminenkin? Mutta kuitenkin päätepysäkillä Belovežskaja Puštšassa oltiin ja paikallinen opas oli vastassa ja kertoi meille siitä turistikohteesta. Turistit luulivat, että heidät päästetään sinne aitaukseen lähemmin tutustumaan puiston monipuoliseen luontoon ja olivatkin pettyneet, etteivät saaneet lupaa. Opas kertoi, että se on vaarallista ja kun aitaa kohti alkoi tulla lauma bisooneja ”esittäytymään” yleisölle, niin ei kukaan enää pyrkinytkään aitauksen sisäpuolelle.

Matkasta selvisin ja muistaisin varmaan jos olisi tullut jotain moitittavaa minua kohtaan.

Tämän matkan tärkein anti minulle oli tutustuminen reitin varrella oleviin nähtävyyksiin ja erityisesti sillä alueella sijaitsevan Brestin linnoitukseen (Брестская крепость), joihin piti kiinnittää huomiota tulevia opastus-retkiä varten.

Eli tämä oli oppaan koulutusmatka! Minulle matka oli mielenkiintoinen ilman koulutustarkoitustakaan. Liikuin ensimmäistä kertaa Valko-Venäjällä alueella, joka oli minulle uutta ja vieläpä ylpeästi ”asiantuntijana”! Olihan tietenkin jotain materiaalia mukana, johon silloin tällöin vilkaisin ja pystyin jotain kertomaan turisteille. En siis köröttänyt hiljaa kyydissä muitten kanssa.

Asuntojen Vaihtotoimisto

Samoihin aikoihin alkukesästä 1971 kävelin kerran katua pitkin aika kovaa vauhtia, en muista mistä ja minne oli kiire? Luonnollisesti katsoin kävely suuntaan ja tietenkin jalkoihin. Olin ohittanut pienen talon ja sivukatseella ehdin vilahdukselta huomata matalan kynnyksen, josta lähti pari rappua talon sisään. Oven vieressä oli jokin juliste, jonka viesti meni suoraan alitajuntaani edes lukematta sitä.

Pysähdyin ja palasin muutaman askelen takasin ja tavasin uudestaan: ”Бюро жилищного обмена”, ”Asuntojen – Vaihto – Toimisto”. Uteliaisuuttani astuin sisään.

Tällaisia asunnonvälitystoimistoja oli jokaisessa kaupungissa. Se oli valtion toimintaa. Käyttäjät eivät maksaneet kenellekään mitään välityspalkkioita.

Kyseessä oli yksi iso huone jonka seinät olivat täynnä ilmoitustauluja. Ne olivat täynnä pieniä ilmoituslappusia. Henkilökuntaa ei olut missään, mutta kävijöitä oli paljon ja kaikki etsivät mahdollisuutta asunnon vaihtamiselle. Kuka sitten kiinnitti omaa ilmoitustaan taululle, kuka kirjoitti tietoja toisen jättämästä ilmoituksesta.

Ensimmäisessä taulussa ja ensimmäisessä lapussa, johon kohdistin katseeni huomasin tutun nimen ”Hatsina”! Se hetki oli kuin aika olisi pysähtynyt. Tuo paikkakunta on lähellä Leningradia ja vielä lähempänä Putinan kylää, meidän omaa Putinaamme!, jossa vietimme kesäisin lomia äitini, tätini ja veljeni luona.

Ja mikä vielä ihmeellistä, vaihtaja mainitsi lapussa, että oli päässyt töihin Valko-Venäjän valtiolliseen yliopistoon (БГУ), jossa minä itsekin olin töissä ja että vaihto olisi kiireellinen. Hänen työnsä alkaisi 1. syyskuuta 1971.

Kylläpä pitikin sattua! Sen kummemmin ajattelematta laitoin lapun taskuuni ja jatkoin kiireistä matkaani sinne, minne sitten olinkin menossa. — Siihen aikaan minulla oli aina kiire jonnekin.

Asia jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni!
Tarina jatkuu…

Video