Elämäni Koulut. Osa 70. Kiireinen Kesä.

Luistelijoita ja valmentaja Boris Yevlogovits Dunajev Arkangelissa

Vuosi 1971. Odotin leppoisaa kesälomaa. — Mikäpä sen parempi!

Taskussani kuitenkin poltti se lappunen, jonka olin ottanut asunnonvaihtotoimiston ilmoitustaululta. Niin, ajatus vaihtaa asuntoa alkoi kypsyä päässäni. Ehkä se ajatus oli kuitenkin koko ajan ollut siellä, mutta odotti oikeaa hetkeä… Hatsina ja kotiseutu. Jospa sittenkin…

Puhelu Hatshinaan

Seuraavana aamuna olin jo postissa tilaamassa puhelua Hatshinaan. Niinä aikoina yhteydenotot olivat hitaita. Minulla ei taitanut olla vielä puhelinta asunnossa tai sitten siitä ei saanut soittaa kaukopuheluja, joten oli mentävä postiin ja tilattava puhelu.

Ensin menin lähimpään postiin, jossa oli puhelujen välitys ja tilasin sieltä seuraavalle päivälle henkilöpuhelun kello 16:00 Hatsinan postiin tuolle asunnon tarvitsijalle.

Arkangelin aikoina olin itsekin ottanut vastaan näitä kaukopuheluja, joten saatan kuvitella miten puhelu yhdistettiin eteenpäin.

Sen jälkeen keskus ilmoitti pyyntöni Hatsinan postille, joka sitten ilmoitti puhelun vastaanottajalle saapuvasta Minskin kaukopuhelusta ja kelloajasta. Jos vastaanottajalla ei ollut puhelinta, ilmoitus toimitettiin perille sähkösanomana postilaatikkoon, ehkä jopa ovelle asti. Kotipuhelimesta ei ollut mahdollista soittaa kaukopuheluja. Soittajan asiana oli tilata puhelu niin hyvissä ajoin, että vastaanottaja ehtii tuohon Hatsinan postiin ilmoitettuun aikaan mennessä.

Seuraavana päivänä kello 16 olin postitoimistossa odottamassa puhelua.

Odotussalissa on erikoinen tunnelma. Iso sali. Seinustoilla pitkät penkit ja kaikki istuvat hiljaa! Tärkeä puhelu tulossa. Pitää tarkkaan kuunnella, kun oma puhelu ilmoitetaan.

Sitten tulee kuulutus: Hatsina. Koppi 20. Kiireesti koppiin ja luuri käteen! Jos vastaanottaja ei olisi ollut paikalla, olisi kuulutettu: Гатчина. Клиент не прибыл. Разговор не состоится, Hatsina. Pyytämäänne vastaanottajaa ei tavoitettu. Puhelua ei voida yhdistää.

Näitä puheluja soittelimme sitten muutaman ja asunnonvaihto tuntui mukavalta. Vaihtaja teki tiedusteluja Hatshinassa ja sai selville, että siellä oli Pedagogisella opistolla vapaana liikunnanopettajan virka ja että olivat luvanneet ottaa minut töihin. Varmasti kävin vielä itsekin tiedustelemassa paikan päällä, että onko kaikki rehellistä peliä. Kyllä se oli. Asunto oli hyvä ja työpaikkakin oli luvattu minulle. Joten laitoin ”rattaat pyörimään”.

Siitä alkoivat vuoden 1971 kesäkiireet.

Kiireinen kesä

Kolmen kuukauden kesälomasta oli kulunut jo lähes puolet, joten piti kiireesti hoitaa kaikki muuttoasiat, että 1. syyskuuta olisin jo Hatsinan pedagogisen opiston opiskelijoiden edessä vetämässä liikuntatunteja.

Vaikeinta oli mennä Yliopiston johtajan eteen ojentamaan irtisanomispyyntöä! Tunsin jotenkin syyllisyyttä! Siellä hän, sama ihminen, joka oli ottanut minut töihin, otti ilmoitukseni vastaan.

Ojensin irtisanomisilmoituksen mitään sanomatta.
— Tässä on anomus.
Hän luki sitä. Minua jännitti, jopa pelotti. Sitten hän nosti katseen, … hetken päästä sanoi:
— Jos olette niin päättänyt …
Siinä hetkessä tunsin pienen epäilyksen sisälläni.
— Kyllä, vastasin varmalla äänellä.
— … niin olette vapaa lähtemään.

Hän levitti vaan käsiään ja laittoi leimansa anomukseeni, antoi sen takaisin ja toivotti jotain, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Itse sanoin näkemiin ja poistuin huoneesta. Oven takana pysähdyin ja hengitin syvään.

Seuraavaksi menin henkilöstöpäällikön puheille (Инспектор отдела кадров) hakemaan työkirjani (Трудовая книжка) pois.

Vielä nytkin muistan, kun ojensin hänelle sen anomuksen, jonka ylijohto oli äsken allekirjoittanut. Kuinka hän muuttui!

Henkilöstöjohtajan toiminta tuntui ylimieliseltä. — Ei edes pyytänyt istumaan siksi ajaksi, kun haki minun työkirjani, kirjoitti siihen tekstin, että olen irtisanoutunut omasta pyynnöstäni, laittoi siihen leiman ja merkkasi asian vielä johonkin paksuun mappiin. — Kaikki tuo otti aikansa.

Sitten hän vain ojensi työkirjan minulle ja sanoi: пожалуйста, ole hyvä, enää katsomatta ollenkaan minuun. Taas kerran tunsin itseni loikkariksi, hieman kuin silloin Arkangelissa, kun äkkiarvaamatta lähdin sieltä pois.
— Tänne Minskiin! —

Loikkarin Tunnustus 1961
Viola Heistonen
Elämäni Koulut

Niin lähdin kuin olin tullutkin.
Olinhan vapaa päättämään.

No, päätös oli tehty ja lopullinen. Paluuta takaisin ei ollut. Kaikki tapahtui salamannopeasti, myös asunnon vaihto. Kun 2. elokuuta sain työkirjani, niin jo muutaman päivän päästä körötin junassa kohti Leningradia.

Kyllä oli haikea mieli, kun juna lisäsi vauhtiaan ja jyskytti aina vain eteenpäin ja eteenpäin, aivan kuin sillä olisi kiire viedä minut uuteen elämänvaiheeseen ja jättää taakse kymmenen vuotta elämää Minskissä.

Kyyneleet silmissä katselin junan ikkunasta taakse päin. Tein hyvästit sille kaikelle mitä olin jättänyt taakse.

Junassa vaivuin ajatuksiini, mietin miksi lähdin ja mitä jätin taakseni? — Mutta elämä vei eteenpäin.

Miksi lähteminen oli lopultakin näin helppoa?
Tarina jatkuu…

Luistelijoita ja valmentaja Arkangelissa.
Luistelijoita ja valmentaja Arkangelissa.
Viola radalla.
Viola radalla.
Ekaluokka koulun pihalla.
Ekaluokka koulun pihalla.
Sateelta suojassa.
Sateelta suojassa.
Retki. Siniset järvet.
– Retki. Siniset järvet.
– Äiti, minulla on nälkä.
Mitä mietiskelen?
Mitä mietiskelen?
Tällaisena tulin Minskiin.
Tällaisena tulin Minskiin.
Tällaisena läksin Minskistä.
Tällaisena läksin Minskistä.
Virkakirja. Työkirja.
– Virkakirja.
– Työkirja.
– Vapautettu vanhemman opettajan virasta omasta pyynnöstä.
Viimeinen talvi Minskissä.
Viimeinen talvi Minskissä.
Kohti tulevaisuutta.
Kohti tulevaisuutta.

viovio

Syntymäpaikka Pohjois-Inkeri, Lempaalan kunta, Oinaalan kylä, Arvilan talo.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu