Elämäni Koulut. Osa 77. Suunnistusmaastot.

Karjalan Kannas

Karjalan Kannaksella osallis­tuimme yö­suunnis­tukseen, joka vaati todella rohkeutta meidän joukkueeltamme.

Leningradin turistiklubi ryhtyi järjestämään vuonna 1972 yö­suunnistus­kilpailuja. Ne pidettiin lokakuun viimeisen lauantain ja sunnuntain välisenä syksyisenä yönä. Tämä joka­vuotinen suunnistus­tapahtuma järjestettiin tunnetun suunnistajan ja radio­amatöörin Okinsiskan muistoksi. Jo ensimmäi­sellä kerralla siihen osallistui 120 nelihenkistä joukkuetta, nykyään yli 3’500 osallistujaa. Tarkempi paikka on Komarovin kylä ja Hauk­järven maisemat.

Se oli joukkue­kilpailu. Minä ja innostunut opiskelija­porukka, 4 henkilöä, olimme lähteneet kilpailuun mukaan, tietenkin minun vastuulle. Varusteet olivat aika huonot, niin vaatetus kuin muutkin suunnistus­varusteet. Meillä oli vain tasku­lamput. Otsa­lamppuja koko kilpailussa taisi olla vain muutamalla ”ammatti­laisella”. Reitin kartta oli vain minulla ja jokaisella meillä kompassit.

Lähtö maastoon tapahtui tasan klo 12 yöllä. Lähtö­merkiksi ammuttiin valo­raketti, maasto kirkastui, kaikki lähtivät juoksemaan. — Ja sitten: täysi pimeys. — Kun raketti sammui, olimme yhtä äkkiä täydellisen pimeyden keskellä ja vieläpä jyrkän penkereen reunalla, ketään ei näkynyt missään. Vain tasku­lamput tuikkivat himmeää valoaan. Tuo hetki on jäänyt mieleeni.

Hetken ihmeteltyämme ja tutkis­keltuamme karttaa, lähdimme etsimään ensimmäistä rastia.

Reitin loppu­puolella ja väsymyksen uuvuttamina tulimme metsän reunaan. Edessä oli kylä. Päivän ensimmäisen kajastuksen hämärässä valossa näimme sumun peittämän kylän. Kaikki oli hiljaista. Näky oli aave­mainen ja jotenkin hypnoot­tinen. Vieläkin voin nähdä ja tuntea tuon hetken tunnelman. Uupuneina kävelimme kylän läpi, yksi koira tervehti meitä iloisella haukullaan ja sen jälkeen juoksimme loppu­matkan maaliin.

Jokaisella rastilla oli pienen nuotion äärellä rastin valvojat, jotka merkkasivat meidän käynnin siinä. Aika rankkaa se oli, mutta selvisimme!

Jelisavettina

Jelisavettina, Елизаве́тино.

Jelisavettina sijaitsee 15 km päässä Hatsinasta Volossovan suuntaan. Sinne pääsi junalla tai bussilla. Siellä pidettiin usein yleisiä suunnis­tusleirejä ja kilpailuja. Niihin minäkin vein opiskelijoita. Esimerkiksi suunnistus­kesän avajaiset pidettiin usein toukokuun lopussa juuri Jelisavettinassa. Siitä tuli pian meillekin tuttu paikka. Pieni opiston bussi vei meidät perille asti ja toi takaisin.

Tuutarin Mäki

Tuutarin Mäki, Дудергофские высоты, Leningradin alue. Krasnyiselon piiri.

Hatsinasta pääsi Tuutarin mäelle junalla Moszcaiskaja (Можайская) rautatie­aseman pysäkille, josta sitten kävelimme kohti Äijän­mäkeä. Alueesta oli tehty hyvät suunnistus­kartat ja kilpailuja pidettiin usein. Yhtenä kesänä siellä pidettiin suunnistus­kilpailut, jonka järjestelyt hoiti minun suunnistus­ryhmäni osana liikunnan koulutusta.

Tähän kilpailuun osallistuivat aikuiset suunnistajat Hatsinasta ja erityisesti meitä jännitti se paikallinen suunnistus­eliitti, joka oli tulossa ydin­fysiikan insti­tuutin ryhmästä.

He löysivät virheen kartasta, jonka minä, kilpailun pää­tuomari, olin tehnyt merkatessani rasteja karttaan. Kun neula kärjellä piti osua kartassa oikean paikkaan, niin siinä oli tullut ehkä kahden millin virhe. Yksi kilpailija oli hyvin tuohtunut virheestä.

Mutta virheistä opitaan! Mehän olimme, ja minä muiden mukana, aloitteli­joita ja harrasteli­joita. Kävimme rastilla yhdessä kilpailijan kanssa ja totesimme, että virhe on tapahtunut. — Anteeksi! Kyllä me saimme anteeksi.

Opiston kilpailut.

Olimme päässeet niin kovaan vauhtiin suunnistus­ryhmäni opiskeli­joitten kanssa, että saimme koko opiston ja sen opettaja­kunnan innostu­maan suunnis­tukseen. Lieneekö se ollut vuosi 1974, kun pidimme Hatsinan peda­gogisen opiston kilpailut Orlovaja Roshan metsässä. Siihen osallis­tuivat muutkin kuin liikunnan osaston opiskelijat. Jokaiselta osastolta oli oma joukkue, vähintään 4 henkilöä. Opettajien joukkue sai poikkeuk­sellisesti luvan olla niin iso kuin he halusivat ja heitä olikin koko rivi ja tosissaan lähtivät mukaan. Itse opiston johtaja / direktori N. A. Zsubova oli kannustamassa.

Epilogi

Kun minun oppilaani olivat päättäneet opiskelun ja valmistuneet liikunnan opettajiksi, suunnistus ei enää vetänyt puoleensa uusia opiskeli­joita, joten siihen sitten päättyikin opistolla kiinnostus kilpa­suunnistukseen opiskeli­joiden kohdalla.

Mutta kivaahan se oli.
Kerta kaikkiaan!

En minä saanut siitä mitään rahallista hyötyä tai opetus­tunteja. Se oli minullekin vain harrastus.

Jatkoin sitten vielä jonkin verran osallistumista suunnistus­kilpailuihin aikuisten sarjassa ja liikunnan opettajan työ jatkui entiseen tapaan opistolla.

Tarina jatkuu…