Elämäni Koulut. Osa 80. Oppaana Leningradissa.

No, tiukan koulutusaikataulun jälkeen sain kuin sainkin oikeuden astua neuvostoliittolaisten turistiryhmien eteen. En ollut tietenkään taidoiltani täydellinen esittämään koko kaupunkia ja sen monipuolista kulttuuria, mutta nyt olin virallisesti oikeutettu toimimaan oppaana neuvostoliittolaisille turistiryhmille Leningradissa.
Oppaan lupakirjan hankkiminen ei ollut helppo tehtävä.
Luvan saaminen oli myös valtion luottamuksen osoitus kansalaista kohtaan: Nyt voit esiintyä turistiryhmien edessä ilman, että valvova henkilö on koko ajan vieressä vahtimassa sanomisia. Tässä maassa ketä tahansa ei päästetä mikrofonin ääreen puhumaan kokonaiselle bussilastilliselle vieraita ihmisiä.
Nyt jälkikäteen sanoisin, että oppaan lupakirjan suorittaminen työn ohessa oli vaativa ja raskas prosessi. Ehkä onnistumiseen vaikutti luontainen tapani suhtautua asiaan kuin asiaan ahkeruudella ja totisella vakavuudella sanoisinko jopa, että suomalaisella sisulla. Nyt olin iloinen ja ylpeä päästessäni turistiryhmän eteen sanomaan:
Добро пожаловать в город-герой Лениниград!
Tervetuloa sankarikaupunkiin Leningradiin!
Käytännössä kaikki nämä turistit olivat ensimmäistä kertaa Leningradissa ja tulleet hyvinkin pitkien matkojen takaa tähän kansainväliset mitat täyttävään kulttuurin ja nähtävyyksien kaupunkiin.
Mieleen jääneistä opastuskierroksista kerron ensin erityisen hyvin onnistuneesta opastuksesta …
Hyvin Onnistunut Opastus
Erittäin hyvin onnistuneen opastuksen pidin Kirovin tehtaan (Кировский завод) sotaveteraanien turistiryhmälle. Esityksen teemana oli
“Этого забыть нельзя”,
“Tätä ei saa unohtaa”.
– No, sehän oli ollut diplomityöni aiheena!
Tässä teemassa minä olin oma itseni ja hallitsin kertomusta hyvin. Lisäksi käytin apuvälineenä itse tekemääni isoa karttaa, jonka ripustin ohjaamon seinään, niin että se näkyi hyvin koko bussille.
Matkan lähtöpaikkaan, Kirovin tehtaan portille, pääsi Hatsinasta suoraan bussilla, joten se jo helpotti asiaa ja itse aihe oli jo valmiina päässäni.

Otin ryhmän vastaan Kirovin tehtaan portin edestä ja kiertoajelu alkoi Pulkkovan kukkuloilta tehtaan takaa neljän kilometrin päästä. Siellä oli sotarintama vuonna 1941 ja alue oli saksalaisten joukkojen miehittämä. Sitten kiersimme muitakin sankarillisia muistomerkkejä. Karttakin roikkui koko matkan kuljettajan ohjaamon seinässä.
Kun kiertoajelu päättyi sain suuret kiitokset ja aplodit ryhmältä. Ryhmän vastaava puristi kättäni ja sanoi, että kyllä sinä olet ansainnut sen ensimmäisen luokan oppaan arvon, mutta miksi se arvioitsija ei tullutkaan mukaan, joka oli luvattu?
Ihmettelin kovasti, kenestä hän puhui. Ainakaan minulle ei oltu kerrottu mitään kenestäkään arvioitsijasta.
Jälkikäteen sai tietää että oppaaksi olisi pitänyt tulla henkilö, joka halusi ylennystä ensimmäisen luokan oppaaksi, mutta hän oli perunut opastuksen. Siksipä matkalle ei myöskään tullut mukaan arvioitsijaa.
Veteraaniryhmä pyysi minut lopuksi yhteiseen kuvaan kaikkien kanssa ja kertoivat, että se kuva tulee olemaan Kirovin tehtaan museossa ja vielä antoivat minulle lipun Mariinski-teatteriin ja meninkin saman tien heidän mukanaan teatteriin.
Se oli ensimmäinen käyntini Mariinski-teatterissa ja esityksenä taisi silloin olla Pähkinänsärkijä.
Tällä videolla lyhyt pätkä musiikkia baletista Pähkinänsärkijä ja pienet “pähkinänsärkijät” työssään.
Tämä kaikki oli tarkoitettu sille “ensimmäisen luokan” hyvälle oppaalle, mutta sen sainkin minä! Se oli hieno kokemus, vaikka sitä ylennystä ei minulle tullutkaan! Enkä edes ollut tähdännytkään siihen!
Itselläni uutena oppaana ei vielä ollut mitään luokitusta. Vuosien ja taitojen karttuessa siitä oli sitten mahdollista yletä luokkaan kolme, luokkaan kaksi ja siitä sitten korkeimpaan luokkaan yksi.
… ja loppuun vielä muistelo vähemmän onnistuneesta opastuksesta.
Huonosti Onnistunut Opastus
Turistiryhmä, joka halusi kiertoajelulle “Leningrad ja Urheilu” -teeman (Спортивный Ленинград) puitteissa on jäänyt mieleeni. Se oli huonoa opastusta!
Tämän urheilusta kiinnostuneen ryhmän eteen minä jouduin yllättäen. Oli kuukauden loppu ja toimistolla tilipäivän, pitkä jono kassalle. Minä olin vasta tullut kiertoajelulta. Seisoin jonon häntäpäässä ja mietin mitä pitäisi ostaa ruokakaupasta ennen lähtöä Hatsinaan.
Yllättäen tuli jonon viereen oppaiden järjestämisestä vastaava henkilö ja huolestuneena ilmoitti, että pikaisesti tarvitaan Urheiluteemaan perehtynyttä henkilöä. Toimiston edessä odotti jostain kaukana tullut turistibussi ja varsinainen opas ei jostain syystä päässyt tulemaan. Kukaan ei ilmoittautunut.
Itse katselin jo reittiä, mistä livahtaa karkuun, mutta se olisi ollut pelkuruutta ja liian demonstratiivista toimintaa kaikkien nähden.
Järjestäjä huomasi minut ja leveästi hymyilleen sanoi, no tässähän sinä oletkin, asiantuntija. Yritin vastustaa, mutta kun olin koulutuksessa sitoutunut myös “Leningrad ja Urheilu” -teemaan, niin piti lähteä pelastamaan tilannetta.
Järjestäjä kuiskasi minulle saattaessaan bussiin, että pääasia että viet heidät Kavgolovan hyppyrimäelle! (Кавголовский трамплин), jonne he kovin halusivat ja siellä on asiantuntija kertomassa ja lisäsi, että kuljettaja tietää reitin. Kerro vaikka luistelusta ja suunnistuksesta. Kyllä sinä pärjäät. Kiitti minua avusta, toivotti hyvää matkaa ja vielä odotti kunnes bussin ovi oli sulkeutunut. Niin lähdimme liikkeelle.

No, ei muu auttanut kun astua ryhmän eteen ja alkaa kerätä ajatuksia oikeaan suuntaan.
Ulkona oli sysipimeää. Ikkunoista ei nähnyt mitään ja lähes kaikki matkustajat nukkuivat. Melkein nukahdin itsekin.
Kerroin yösuunnistuksesta!
Perilläolosta muistan vielä sen, kun laskeuduimme alas Kavgolovan hyppyrimäen jyrkkiä kapeita rappusia pitkin. Ne olivat aivan alastulorinteen vieressä ja erittäin liukkaat. Selvisimme ehjin nahoin. Onneksi! Alhaalla meitä odotti bussi ja matka takaisin kaupunkiin alkoi.
Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ei siitä matkasta ainakaan mitään valitusta toimistolle tullut.
Tarina jatkuu…




Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Neuvostoiliitossa kävin kahdesti, Leningradissa 1972 ja Tallinnassa 1975. Molemmilla matkoilla olin tietysti ryhmän mukana ja molemmilla kerroilla meillä oli suomea puhuva opas. NL hajoamisen jälkeen olen käynyt Pietarissa kolme kertaa.
Leningradissa oppaana toimi iloisen tuntuinen venäläinen poika, joka puhui aika hyvää suomea. Hänen avustajana toimi muistaakseni matkatoimistomme suomalainen opas/toimihenkilö. Molemmilta matkoilta muistan kuinka opas heti alussa suoritti ”pakolliset kuviot”, missä esiteltiin vahvasti tilastonumeroilla höystetty kertaus kuinka hyvä paikka NL on – kuinka monta neliömetriä asuintilaa jokaista asukasta kohti, tai oli suunniteltu, – kuinka monta tonnia viljaa ym elintarvikkeita tuotettiin, – kuinka monta TVä asukasta kohti, jne, jne.
Tietoa oli niin paljon, etten muista paljoakaan siitää. Leningradissa venäläinen oppaamme esitti numerot reippaasti ja tuntui olevan hieman ylpeä niista. Tallinnassa opas taas mumisi numerot poissaolevan tuntuisena ja yritti päästä seuraavaan aiheeseen mahdollisemman nopeasti.
Oliko tämä neuvostoyhteiskunnan kehuminen määrätty turistioppaille pakolliseksi?
Annettinko NL omille kansalaisille sama tieto kuin ulkomaalaisille turisteille?
PS, synnyin ja kasvoin n. 10 km NLn rajasta. Silloin kuuntelin useasti NL puolelta tulevia musiikkiohjelmia radiosta. Paljon hyvää musiikkia – sekä klassista että kevyempää, Ja erityisesti muistan venäläisen radiokuuluttajan kauniin ja selkeän äänen — vaikken ymmärtänyt sanaakaan siitä!
Ilmoita asiaton viesti
Minun opas-kausi alkoi 1975 ja päättyi omasta pyynnöstä vuosia ennen kuin NL hajosi.
Usko tai älä, mutta en tuollaisia ”pakollisia kuvioita” joutunut turisteille latailemaan ennen kun olisin lähtenyt omaa teemaa avaamaan. Ehkä minulla ei koskaan ollut sellaista teemaa, jossa olisin voinut käyttää noita tilastonumeroita.
Tutustumisessa Leningrad-kaupunkiin ensin lyhyt katsaus kaupungin historiaan ja sitten oma teemani, niin kuin esimerkiksi blogissani mainitsin. Sota tai Urheilu…
Kukaan ei pakottanut minua kehumaan neuvostojärjestelmää, mutta en olisi lähtenyt sitä moittimaankaan. Olin sen maan kansalainen.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä, mutta inkerin murteessa sanottiin ”tehas”, eli sanasta ”tehdas”! Mielenkiintoista tämäkin! 🙂
Ilmoita asiaton viesti