Elämäni Koulut. Osa 88. Oppaana Arkangeliin.

Arkangelin Sellukombinaatti

Matkalle alun perin pyydetty suomen­kielen tulkki kieltäytyi ja kukaan muukaan läsnä­olijoista toimis­tolla ei ilmoittau­tunut, koska eivät pitäneet sitä kiinnos­tavana, että lähteä tulk­kaamaan Arkan­gelin Sellu­tehtaalle.

Arkangelin Paperi- ja Sellu­kombi­naatti, venäjäksi Архан­гельский Целлю­лозно-Бума­жный Комби­нат, on kartonki­tehdas Novod­vinskissä Arkan­gelin alueella Venäjällä.

Minä siinä hieman salaa toivoin, ettei vaan kukaan ottaisi tuota matkaa, sillä minä halusin sen. Arkan­gelissahan minä olin viettänyt nuoruuteni parhaat vuodet. Ensin opiskelin ammatti­opistolla, Архан­гельский Коопера­тивный Техни­кум, ja sitten jatkoin peda­gogi­sessa korkea­koulussa, Архан­гельс­кий Государст­венный Педаго­гический Институт.

Muita halukkaita oppaaksi ei löytynyt, niinpä itseni ja muittenkin iloksi minä sain sen matkan.

Arkangeliin lähti pieni asian­tuntijoitten dele­gaatio (oliko noin 3 – 4 henkilöä), jatkamaan neuvotteluja yhteistyöstä ja jakamaan alan osaamista. Dele­gaatio saapui edellisenä päivänä Suomesta Lenin­gradiin ja siitä sitten aamulla lähdimme lento­koneella Arkan­geliin.

Tulkkaus Paikan Päällä

Kun sitten neuvottelu­päivänä Arkan­gelissa kävelimme hotellista tehtaalle ja lähes­tyimme sitä, ymmärsin, miksi kukaan ei halunnut lähteä tänne tulkiksi.

Neuvottelurakennukseen vei kapea, notkuvista laudoista laitettu polku ja jalan alla ne uppo­sivat märkään sellu­loosa­massaan. Molemmin puolin polkua oli isot vuoret sellu­loosaa, vai mitä lie nyt sitten ollutkaan. En ollut ollenkaan valmis­tau­tunut tähän. Jalassa oli vasta ostetut uudet saappaat ja pian tunsin, että vesi meni sisään.

No, pienen terveh­dyksen ja neuvotte­lun jälkeen menimme vilkaise­maan tehdasta sisä­puolelta. Kaikki alkoivat laittaa hengitys suojat kasvoille. Siinä kukaan ei patistanut minua ottamaan naamaria, vaan kysyivät vain, haluatko? No, olin epä­tietoinen, mihin olemme menossa ja en laittanut. Sitten siellä sisä­tiloissa ymmärsin miksi olisi pitänyt laittaa se naamari: ilma oli täynnä valkoista pölyä. Kaikilla työläi­sillä oli hengitys­suojat ja joku heistä ihmettelikin minua.

No, emme siellä kauan viipyneet ja onneksi pääsin raik­kaaseen ilmaan. En muista oliko se saman tien, mutta kun tulimme hotelliin, huomasin, että saappaista oli pohja irtoa­massa! Dele­gaatio sai tietää sen ja yhteis­tuumin he keräsivät rahaa ja korvasivat minulle saappait­ten hinnan. Siinä minä epäilin, koska oli kielletty ottaa mitään lahjoja ulko­maa­laisilta turis­teilta, mutta he vakuuttivat, etteivät kerro kenellekään. Näin sain sitten ostettua uudet saappaat.

Tapaaminen Entisten Opettajien Kanssa.

Iloitsin kovasti siitä, että sain vapaata kokonaisen puoli päivää ja illan. Sain viettää tuon ajan entisen ammatti­opiston opettaja­paris­kunnan seurassa. He olivat liikunnan ja äidin­kielen opettajani Vasilji Stepano­vitsh ja Ljudmila Sergejevna. He kyyditsivät minua pienellä inva-autolla, jonka omisti tämä sodassa jalka­vamman saanut liikunnan­opettaja.

Teimme pienen kierto­ajelun kaupun­gissa, ja sain nähdä ne tutut, mutta kovin jo muuttuneet paikat noin 23 vuoden jälkeen siitä, kun minä sanoin Näkemin Arkangeli!

Illan olin heidän asunnollaan, joimme teetä ja muiste­limme menneitä. Yllättäen saapui pakalle liikunnan opettajan isä, lähes 90-vuotias, mutta hyvässä kunnossa.

Hän halasi minua ja sanoi: muistan sinut ‘pikku tyttöseni’. Kun ensimmäistä kertaa sait luistimet jalkaan jään päällä, lähdit siitä ‘noin vain’ menemään kuin vanha tekijä.

Tämä tapaaminen oli paras palkinto koko opastus­reissusta.

Oli jo myöhä, kun he saattoivat minut hotelliin, joten emme saaneet mahdolli­suutta käydä uuden ammatti­opiston rakennuksen sisä­tiloissa. Siellä kuulemma oli ‘opiston parhaiden urheili­joiden’ kunnia­taululla edelleen minunkin kuvani: ‘Paras luistelija’.

Tämä oli tällainen matka. Nyt sanoin toisen kerran Hyvästi Arkangeli!

Tarina jatkuu.