Elämäni Koulut. Osa 93. Oinaalan Tirraset.
Lapsuuteni muistot Oinaalasta ulottuvat vuoteen 1941, syyskuuhun asti. Silloin läksimme vaellukselle.
Oinalan Tirrasten perheen ja isoisäni Simo Heistosen perheen välit eivät tainneetkaan olla kovin kaukaiset. Ainakin nyt kun olen näitä vanhoja kuvia katsellut, sukua tutkinut ja muitakin tietoja on tullut, niin ilmeni, että Isoisäni Simo Heistosen molemmat vaimot ovatkin samasta suvusta, eli ovat Oinaalan Tirrasia!
Isoisän ensimmäinen vaimo Katri Tirranen sai neljä tyttöä ja toinen vaimo Varpu Tirranen sai neljä poikaa ja yhden tytön.
Ei siis ole mikään ihme, että Tirraset kulkivat sukumme seurassa aina Oinaalasta alkaen. Udmurtiassa, Virossa, Pihkovan alueella Igomelissä ja sitten taas lähellä Putinan kylää ja Hatsinaa.
Muistot Oinaalasta
Arvilan talon, jossa asui Isoisäni Simo Heistosen perhe ja Tirrasten talo, jota sanottiin Ämmäläksi olivat lähellä toisiaan.
Arvilasta, jossa minäkin asuin äitini kanssa, oli tallottu vuosien mittaan polku, jossa oli sellainen sileä kova pinta. Tuon polun varressa yhdellä puolella oli vanha puinen aita, mutta aika vahva, koska ainakin minä sen aidan vaakasuuntaisia riukuja pitkin kuljin Ämmälään.
Yksi kohta polussa piti ehdottomasti kulkea aitaa pitkin ja selkä tielle päin, koska sitä polkua vartioi iso ja komea mutta hyvin vihainen kirjava kukko. Se hyökkäili lapsia kohti, mutta risuaidan päälle se ei lentänyt. Jos kukkoa ei näkynyt juoksin polkua pitkin.
Tirrasten talossa oli iso peili. Lattiasta varmaankin aina kattoon asti. Tuon peilin edessä sitten pyörähtelin aikani ja taas kipin kapin takaisin Arvilaan.
Kerran kuitenkin kukko yllätti minut polulla ja hyppäsi olkapäälle nokkimaan kasvoihin ja yritti osua silmiin, mutta onneksi joku aikuisista ehti pelastaa minut hyökkäykseltä. Molempien silmien yläpuolella minulla ovat edelleen arvet sen kukon nokasta. – Minulla oli päälläni uusi punainen mekko, jota olin menossa katsomaan peilistä.
Jokora-Äijä Ja Liis-Ämmä
Tirrasen talon asukkaista muistan Äijän ja Ämmän eli Ukin ja Mummon. Äijän nimi oli Jokora, venäjäksi Егор ja Ämmän nimi oli Liisa, Liis-Täti. Jokora oli minun mielestäni aika vanha, mutta suoraselkäinen ja hyyyyvin pitkä, ainakin minun 4 – 5 -vuotiaan lapsen silmin katsottuna. Kun katselin häntä ylös, niin arastelin, mutta hän oli rauhallinen ja eikä koskaan mitään sanonut minulle tai ottanut syliin. Äijäksi häntä sanottiin. En pelännyt häntä.
Peili. Se oli parasta Tirrasten talossa!
Kun alkoi sota (1941 – 1945) ja me jouduimme lähtemään vuonna 1941 Oinaalasta pois, niin sen jälkeen en muista vaelluksillamme Ämmälän Jokora-äijää, mutta Liis-täti oli mukanamme muitten Tirrasten ja Heistosten kanssa Udmurtiassa. Siellä Liis-Täti joskus toi meille lapsille (veljelleni ja minulle) hieman salaa esiliinan alle piilotetun kananmunan, silloin kun olivat nälkävuodet. Heidän miniänsä Alina sai niitä kolhoosin kanalasta, jossa hän oli töissä.
Beresitsa
Tirrasten Liis-Täti oli mukanamme vielä 1950-luvun alussa, kun asuimme Beresitsan kylässä Pihkovan alueella, Ljadan piirissä. Me Heistoset, viisi henkeä (Äitini, minä, veljeni, Lyyti-Täti ja Amalia (Malja-Täti), ja Tirraset (ainakin Hilda-Täti ja hänen äitinsä Liisa), asuimme samassa huoneessa, mutta eri nurkissa!
Beresitsan asunto oli puolikas isommasta talosta. Meidän huoneesta johti ovi peräkammariin, jossa näytettiin elokuvia koko lähikylien väelle.
Peräkammariin johtava oviaukko oli laudoilla suljettu kiinni. Elokuvan aikana me lapset painauduimme kiinni siihen oveen ja raoista katselimme elokuvia. Aikuisille elokuvat olivat riesa, koska kaikki äänet kuuluivat läpi ja aamulla aikaisin piti mennä töihin.
Silloin minä kävin Ljadassa koulua ja muistan, että talossa ei ollut ollenkaan sähkövaloa ja meillä oli vain säilykepurkista tehty yksi öljylamppu.
Siinä Tirrasten nurkassa Liis-Täti sairasti, mutta ei kertakaan kukaan lääkäreistä käynyt ja sitten eränä aamuna meille kerrottiin, että Liis-Täti on nukkunut pois.
Siten vainaja laitettiin porstuaan sellaiselle pikaisesti rakennetulle pitkälle pöydälle, jolla hän oli ainakin pari päivää.
Silloin oli kesä ja muistan kuinka kotiin sisälle tullessa juoksin tuon lakanalla peitetyn ruumiin ohi mahdollisimman kovaa, koska jotenkin pelkäsin sitä.
Sitten saatiin arkku ja heti seuravana päivänä järjestyi kuljetus hautausmaalle hevosrattailla.
Matka Hautajaisiin
Beresitsan kylästä hautuumaalle oli ainakin yli 7 kilometriä. Se tehtiin hevosella. Piti ajaa Orehovnan kylän läpi Potshap kylälle. Me Liljan kansa istuimme rattaiden takaosassa jalat roikkuen, koska siinä oli muuten aika vähän tilaa. Ainakin pari aikuista istui rattaiden reunoilla ruumisarkun vieressä.
Kun hitaasti ajoimme kylän läpi, niin monet kyläläiset seisoivat talonsa luona ja tekivät ristinmerkin rintaan ja kumarsivat. Samoin tekivät vastaantulijat. Matkan aikana arkku oli kiinni. Haudalla se avattiin ja joku siunasi vainajan, pappia ei ollut.
Ennen kuin arkku suljettiin jokainen kosketti vainajan jalkoja. Meitäkin Liljan kanssa patistivat tekemään niin, jotta ei jäisi pelko vainajasta. Kosketin jalkaterää. Muistan, että jalka oli peitetty lakanalla ja että se oli kova.
Hautaamisen jälkeen hevoskyyti lähti takaisin sinne mistä se oli hankittukin. Me emme palanneet suoraan kotiin Beresitsaan vaan jatkoimme kävellen matkaa eteenpäin vielä toiset 7 kilometriä Igomelj’iin tapaamaan sukulaisia. Osa Heistosista ja Tirrasista asui Igomelissa.
Video https://youtu.be/4u8Sr6cno8k
- Vuosi 1953.
- Elokuun loppu.
- Igomelin suku valmistautumassa ryhmäkuvaa varten.
- Iso-Isä istumassa koivun edessä valmiina kuvaa varten.
- Hänen vieressään minä hääräilen kokoamassa sukulaisia ryhmäkuvaan.
Lilja-Tyttö
Paras kaverini Tirrasten suvusta Oinaalassa oli minun ikäiseni Lilja-tyttö, josta ylempänä jo mainitsin. Paras lapsuuteni leikkikaveri. En muista asuiko hän “Ämmälässä” vaiko jossain toisessa talossa äitinsä Lempi Tirrasen ja ehkä isänsä kanssa, koska hänen nimensä oli koulussa Klimova, Лидия (Lilja venäläistetty Lidiaksi).
Oinaalasta lähdettyämme tapasin Liljan uudelleen sodan (1941 – 1945) päättymisen jälkeen. Osuimme samaan kouluun Pihkovan alueella Igomelissä, jonne oli tuotu paljon inkeriläisiä perheitä metsätöihin. Sieltä muitten inkeriläisten ja venäläisten lasten kanssa kävimme, kävellen tietenkin ja edes-takaisin säällä kuin säällä, 7 kilometrin päässä sijaitsevaa Orehovnan keskikoulua.
Koulun päättymisen jälkeen tiemme erosivat. Lilja lähti opiskelemaan lääketiedettä Pihkovaan ja minä ammattiopistoon Arkangeliin.
Sittemmin tapasimme toisemme joskus kesälomalla Igomelj’issä ja vielä Leningradin alueella, kun minä olin opettajana Hatsinassa ja Lilja oli Hatsinan piirissä Bolshevon kylässä lääkäriassistenttina (Фельдшер eli kylälääkäri eli välskäri) terveyskeskuksessa. Siinä ammatissa hän toimi eläkeikään asti. Avioliiton jälkeen Lidian sukunimeksi tuli Volkova.
Tarina jatkuu…
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Kommentit (0)