Elämäni Koulut. Osa 97. Varpu-Mummo.
Varpu on Tirrasten sisaruksista vanhin (syntynyt 1898 – kuollut 3.7.1972).
Varpu Heistonen
Kun isoisäni Simo Heistosen ensimmäinen vaimo Katri-Hanna Heistonen (omaa sukua Tirranen), siis minun mummoni, kuoli vuonna 1917 ja isoisälle jäi hoidettavaksi neljä alaikäistä lasta (äitini Hilma-Maria ja hänen sisaruksensa Aune-Amalia, Lyyti ja Anni) niin hän otti samasta talosta vaimoksensa Varpu tytön, joka oli 18 vuotta häntä nuorempi.
Siis, Varpu Heistonen on minulle se mummo, jonka minä muistan.
Hapanta piimää
En minä kuitenkaan häneltä paljon hellyyttä saanut. Hän oli aika nuori, kun tuli neljän alaikäisen lapsen äidiksi ja synnytti vielä viisi lasta lisää (neljä poikaa ja tytön). Eli hänellä oli kaikkiaan 9 lasta hoidettavana, vaikka oli iältään aika nuori vielä.
On siis ymmärrettävää, että ei Varpu-mummolla ollut aikaa minulle eikä hän oikein tykännytkään siitä, että häntä sanotaan mummoksi. Varpu olikin vasta 38-vuotias kun minä, Simo Heistosen ensimmäinen lapsenlapsi, synnyin.
Sen sijan isoisäni Simo Heistosen usein körötteli minua polvellaan “… körö, körö kirkkoon …” enempää sanoja en muista.
Vaikka niin, mutta kyllä Varpu minustakin tykkäsi ja vieläkin muistan kuinka Oinaalassa kuumina kesäpäivinä talon pihalla leikkiessäni muitten lasten kanssa, niin hän ojensi minulle kuoppakellarista kylmää hapanta piimää juotavaksi. Se maistui tosi hyvältä. Ehkä siitä syystä tykkään tänä päivänäkin hapatetuista maitotuotteista.
Varpu-Mummon Huolet
Mummolla huolia riitti muutenkin yhdeksänlapsisessa perheessä, mutta kaiken päälle tulivat ne ankarat ajat ja alkoi pakkokarkotus Oinaalan Arvilasta, omasta turvallisesta kodista, pois maailmalle!
Olin liian pieni, että olisin ymmärtänyt silloin sen hädän laajuuden tai edes huomannut jokaista Heistosten perheen jäsentä siinä hetkessä, kun kylään saapuivat mustatakkiset ja NKVD:n miehet pistoolit kupeilla roikkuen ja pakottivat kaikki jättämään kotinsa ja kiipeämään kuorma-auton avolavalle ja päälle vielä valehtelivat, että viedään vain metsään piiloon pommitukselta ja kohta tuodaan takaisin.
Paluuta Arvilan taloon ei kuitenkaan koskaan ollut tuleva.
Aivan alkumatkan Oinaalasta matkasimme äitini ja 2,5 kuukautta vanhan veljeni kanssa ahtautuneena henkilöauton takapenkille. Oinaala jäi kauas taakse. Ja matka vain jatkui; aina Udmurtiaan asti, Uralille.
Meidän kohdallamme junan härkävaunu oli kirjaimellisestikin härkävaunu. Eräs perhe, oli saanut luvan “korkeimmalta viranomaiselta” ottaa mukaansa lehmän samaan vaunuun! Ja niin he tekivätkin.
Nälkiintyneet ja hätääntyneet ihmiset vietiin suljetussa vaunussa matkalle tuntemattomaan. Matka kesti yli kolme viikkoa!
Joskus harvoin vaunun ovet avattiin jossain asemilla, että tuli vaunuun raikasta ilmaa ja pääsivät aikuiset hakeman jostain juotavaa vettä.
Surullinen Varpu-Mummo
Siinä härkävaunussa huomasinkin kuinka surullinen Varpu-mummo on tapahtuneesta.
Vaunun ylähyllyltä, aivan katonrajasta, usein katselin mummoa. Hän istua kyyhötti vaunun keskellä olevan laatikon päällä. Katseella etsin turvaa mummolta, koska äidilläni oli aina sylissä imetettävä pikkuveljeni.
Tähän asti se näky Varpu-mummosta on muistissani. Hän istui keskellä vaunun lattiaa jonkun laatikon kulman päällä kovin surullisena ja pahoinvoivana. Hänellä särki aina päätä siinä navetan hajussa, joka ympäröi meitä yöt ja päivät koko matkan ajan!
Sen laatikon päällä, jolla mummo istui, istui joka puolella muitakin ihmisiä tiivisti toinen toisensa vieressä. Piti pitää kovasti kiinni istumpaikasta, jonka kerran oli saanut! Monet joutuivat istumaan lattialla ahtautuneena omien nyyttien, ja vaatteiden päälle.
Ja matka jatkui ja jatkui kunnes sitten saimme tietää, että olemme saapuneet Udmurtiaan! Se oli syyskuun lopussa vuonna 1941, kun meidät päästettiin vaunuista pois.
Tarina jatkuu…
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Klikkaamalla kuvaa saat sen näkyviin täysikokoisena.
Kommentit (0)