Elämäni Koulut. Osa 98. Varpu-Mummo Udmurtiassa.
Se oli syyskuun 1941 loppu kun saavuimme Udmurtiaan. Edessä odotti syksy ja pelottava talvi! Olimme lähes paljain jaloin ja ilman mitä lisävaatetusta; vain se, mitä oli yllämme silloin, kun tuli käsky: 15 minuuttia lähtöön! Ei mitään tavaroita mukaan!
Udmurtia
Vetovoimana joukossamme olivat tietenkin Isoisä-Simo ja Varpu-Mummo. Täältä kaukaa tulevaisuudesta katsoen ymmärrän nyt asian vakavuuden paremmin kuin silloin olisin pystynytkään viisi ja puolivuotiaana käsittämään.
Muistan kyllä sen nälänhädän ja kylmyyden, kun ei ollut vaatetusta sisätiloissa, puhumattakaan, että lähtisi ulos syksyllä tai talvipakkaseen! Usein teki mieli lähteä ulos leikkimään, mutta ei ollut housuja laittaa jalkaan.
Heistoset majoitettiin isoon tyhjään ja kylmään taloon, jossa oli vain penkit seinänvierustoilla ja korkealla katon rajassa seinästä seinään ulottuvat parvet, jotka olivatkin sitten nukkumapaikkana. Talossa taisi olla pieni peräkammari, joka kuului sitten Heistosten pojille. Mutta yhtäkään petivaatetta ei ollut!
En muista että meille olisi alkanut virrata vaatetusta ja mitään muutakaan apua paikallisilta, mutta varmasti jotain saimme.
Isoisä Simo sai jostain hankittua suutarin työkalut ja alkoi paikata kyläläisille kenkiä. Hän käveli ne työkalut selässä lähikylillekin asti, kun oman Sulvain kylän asukkaiden kaikki kengät oli paikattu. Paljon ei paikkaamista ollutkaan, koska niin lapset kuin aikuisetkin kävelivät virsuissa. Kun isoisä sai perunoita palkaksi, niin kantoi hän ne säkissä taloon niitten suutarin tarvikkeitten lisäksi.
Perunaillallinen
Erityisesti muistan yhden nälkäisen päivän, sen täytyi olla ensimmäisenä talvena Udmurtiassa 1941 – 1942, kun isoisä oli lähtenyt etsimään paikattavia kenkiä toisesta kylästä.
Jännityksellä odotimme onko hänellä tällä kertaa perunoita kotiin tuotavaksi. Joka kerta niitä ei ollut, paikattavia kenkiä yksinkertaisesti ei riittänyt ja kerta kerralta hänen täytyi mennä aina vain kauemmaksi hakemaan paikattavaa.
Lopulta Iso-Isä tuli keppeineen kotiin. Palkaksi hän oli saanut muutaman perunan. Varpu-mummo laittoi ne kiireesti kuorineen kiehumaan uuniin. Kuinka niitä odoteltiinkaan! Isoisä nosti pöydälle höyryävän mustan Tsukunan (valuratainen kattila). Pöydän ääressä istui koko porukka ja odotteli!
Höyryävien ja tuoksuvien perunoiden jako alkoi!
Varpu-mummo otti varovasti yhden perunan kerrallaan ja laittoi sen jokaiselle eteen. Suoraan pöydälle. Lautaisia ei siihen tarvinnutkaan ja en muista mahtoiko niitä edes ollakaan.
Jokainen aikuinen sai kokonaisen perunan ja me lapset, veljeni ja minä, puolikkaan perunasta. Pöydällä ei ollut mitään muuta ruokaa, ei edes suolaa. Kukaan ei aloittanut ennen kuin kaikki perunat oli jaettu ja isoisä siunannut ruoan!
Minulla oli kyllä paha mieli siitä, että sain vain puoli perunaa, mutta en muista, että olisin itkenyt ja pyytänyt lisää! Sen söin kuorineen – ja elämä alkoi taas tuntua paremmalta…
Tällä tavalla karaistiin myös lapsia siinä yhteiskunnan myllerryksessä ja vihamielisessä ilmapiirissä! Todellakin koettelemuksella oli myös lasten kärsimys ja kestävyys.
Varpu-Mummo Töissä
Sittemmin tilanne alkoi parantua, kun kaikki Heistoset saivat työtä ja palkkaa. Palkkana annettiin esimerkiksi pellavaa, josta sitten sai kutoa vaatteita.
Siellä oli riihi, jossa pellavaa käsiteltiin. Ilma oli täynnä pölyä. Töissä oli inkeriläisiä naisia, ainakin Varpu-mummo ja Amalia-täti.
Muuten, Amala-tätini (Simo Heistosen lapsi ensimmäisestä avioliitosta) oli vain 9 vuotta nuorempi Varpu-mummoa, joten he sopivat “työpariksi” hyvin.
He hätistelivät minua pois sieltä kovasta pölystä, mutta en minä sitä pölyä pelännyt vaan oli kiva katsella heidän työtään, kun sellaisen loukun välistä vetivät sitten sitä sileää pellavaa. Niin olivat kuin olisivat olleet ihmisen hiuksia.
Malja-täti värttinällä pyöritteli pellavasta lankaa ja porukalla sitten siitä kudottiin vaatteita. Koulun ensimmäiselle luokalle Udmurtiassa menin uudessa hameessa.
Onneksi siinä pienessä Udmurtian Sulvai-kylässä töitä riitti. Pellavanviljelyssä tarvittiin paljon työvoimaa. Sen lisäksi työpaikkoja kylässä tarjosi hevostalli, pellavanpuristamo ja maanviljely. Siellä oli jopa oma koulu ja päiväkoti.
Varpu-Mummon Lapsenlapset
Pääsimme sodan päättymisen jälkeen Udmurtiasta pois keväällä 1945 ja kaikki mukana olleet Heistoset ja Tirraset selvisimme hengissä, mutta kotiimme takaisiin Arvilaan emme päässeet, koko kylä oli hävitetty.
Rakkaan kotimme ovi Oinaalassa, jonka Isoisäni lähtiessämme sulki, sitä emme enää koskaan saaneet avata! Ja niin alkoi inkeriläisten Heistosten pakkovaellus paikasta toiseen.
Kun saimme asettua paikoillemme muutamaksi vuodeksi Igomeliin Pihkovan alueella, niin elämä alkoi tuntua paremmalta ja toiveet paremmasta tulevaisuudesta virisivät. Kun vielä Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 kuulimme, että nyt voi vapaasti muuttaa, tulevaisuus ikään kuin avautui eteemme.
Olemme vapaita!
Niinä vuosina jo aikuisen ikään ehtineet Varpun ja Simon pojat ja Lempi-tyttö solmivat avioliittoja ja Varpu-mummokin sai omia lapsenlapsia.
- Lempi Heistosen ja Ivan Hokkasen (Sergejevin) tyttö Valja, Valentina, oli ensimmäinen Varpu Heistosen lapsenlapsi. Minut oli pyydetty kummiksi. Olin tosi iloinen, että Varpu-mummo hyväksyi minut siihen rooliin. Pian Valjan pikkuvelikin, Kolja, syntyi!
- Arvi Heistosen ja Zoja Heistosen (os. ei tiedossa) kaksi lasta syntyivät myös niinä vuosina Igomelissä.
- Viljam Heistosen (Kresanovin) ja Niina Kresanovan Kaksi lasta syntyivät myäs Igomelissä.
- Sulo Heistosen ja Hilma Heistosen (os. Sistonen) kaksi lasta syntyivätkin jo Karjalassa.
- Eino Heistosen ja Tamara Heistosen (o.s. ei tiedossa) ainoa lapsi syntyi Udmurtiassa.
Oliko se sitten lopultakin Siunaus, että Heistosten suku säilyi kokonaisena hengissä vaikka meitä pakolla siirrettiin “kurjuudesta toiseen”? Iso-Isän virsikirja seurasi meitä mukana vaelluksella ja usein hän sanoikin, että tämä on meille koettelemus, joka täytyy vain kestää.
Nyt Heistosia on asettunut ainakin
- Venäjän pääkaupunkiin Moskovaan,
- Mordvan pääkaupunkiin Saranskiin,
- Saranskin alueelle,
- Jakutian pääkaupunkiin Jakutskiin,
- Viron pääkaupunkiin Tallinnaan,
- Udmurtian kaupunkiin Sarapuliin ja tietenkin
- Leningradiin ja
- Leningradin alueelle!
Erityisesti ansaitsevat tulevansa mainituksi ne Simo Heistosen jälkeläiset, jotka asuvat nyt Suomessa. He toki ovat nuorempaa sukupolvea kuin minä, Viola Heistonen, “Elämäni Koulut” -sarjan kirjoittaja.
Tarina jatkuu …
Video
Pellavan käsittelyn eri vaiheita lyhyesti
Klikkaamalla kuvaa saat sen näkyviin täysikokoisena.
Hakemisto
Hakemisto Elämäni Koulut -sarjan kirjoituksiin löytyy tästä linkistä.
Kommentit (0)