Olet­ko Val­mis Nä­ke­mään Näl­kää?

Nä­län­hä­tä Maa­il­mal­la.

YK:n laa­ti­man ra­por­tin (13. hei­nä­kuu­ta 2020) mu­kaan jo en­nen CO­VID-19 -pan­de­mi­aa noin 690 mil­joo­naa ih­mis­tä maa­il­man­laa­jui­ses­ti kär­si nä­läs­tä. Se on 8,9 pro­sent­tia maa­il­man vä­es­tös­tä. Ra­po­tin laa­ti­vat YK:n elin­tar­vi­ke- ja maa­ta­lous­jär­jes­tö (FAO), UNI­CEF ja Maa­il­man ter­veys­jär­jes­tö (WHO). Myös ruo­ka­tur­vas­ta kär­si­vien mää­rä on kas­vus­sa. Edel­li­se­nä vuon­na (2019) lu­ku oli 750 mil­joo­naa, mi­kä on lä­hes jo­ka kym­me­nes pla­nee­tan asu­kas!

Mi­ten Meil­lä Suo­mes­sa?

Ei ai­na­kaan vie­lä nä­län­hä­däs­sä ol­la, vaik­ka­kin vyö­tä­röä pi­tää ki­ris­tää ruo­ka­tar­vik­kei­den ny­ky­hin­to­jen nous­tes­sa, kun näit­ten ruo­ka­tar­vik­keit­ten hin­to­jen nou­sun kans­sa ei pys­ty kil­pai­le­maan pie­nel­lä eläk­keel­lä. Ruo­an hin­nat tai­ta­vat nous­ta jo lä­hes päi­vit­täin! Jo­ten joi­den­kin koh­dal­la mer­kit nä­län­hä­däs­tä saat­ta­vat tul­la konk­reet­ti­sik­si jo lä­hi­vuo­si­na.

Olem­me­ko val­miit nä­ke­mään näl­kää? Ai­hees­ta kir­joit­ta­vat leh­det jo avoi­mes­ti. Val­mis­tel­laan­ko mei­tä tu­le­vaan?

Ylen Uu­ti­set Ker­to­vat

“Ruu­an tuot­ta­mi­nen kal­lis­tui ra­jus­ti – ja sik­si ruu­an hin­taa on pak­ko nos­taa, sa­noo ruo­kayh­tiö” -ot­si­kol­la kir­joit­taa Yle.fi uu­ti­set 17.2.2022. (El­li-Ali­na Hii­la­mo, Ti­mo-Pek­ka Hei­ma).

Yle:n kir­joi­tuk­sen mu­kaan

– vii­me vuon­na ruu­an hin­ta nou­si Ti­las­to­kes­kuk­sen ku­lut­ta­ja­hin­tain­dek­sin mu­kaan kes­ki­mää­rin 0,3 pro­sent­tia. Ruu­an hin­nan nou­su kiih­tyy tä­nä vuon­na sel­väs­ti ver­rat­tu­na vii­me vuo­teen. Tut­ki­mus­lai­tos Pel­ler­von mu­kaan ruu­an hin­nat voi­vat nous­ta jo­pa yleis­tä ku­lut­ta­ja­hin­to­jen nou­sua no­pe­am­min. Ruu­an hin­nal­le tu­lee nou­su­pai­nei­ta nyt mo­nes­ta suun­nas­ta. Maa­ta­lous kär­sii re­hun, lan­noit­tei­den ja ener­gi­an hin­to­jen jyr­käs­tä nou­sus­ta. Elin­tar­vik­kei­ta val­mis­ta­vat yh­ti­öt taas kamp­pai­le­vat nous­sei­den raa­ka-ai­ne­hin­to­jen ja niin ikään kal­lis­tu­nei­den ener­gi­alas­ku­jen kans­sa. Esi­mer­kik­si vil­jan hin­ta nou­si roi­mas­ti vii­me vuo­den lo­pul­la.

Yle Uu­ti­sis­sa 8.4.2022 Ve­sa Mart­ti­sen kir­joi­tus ot­si­kol­la: “Osa ih­mi­sis­tä voi näh­dä Suo­mes­sa näl­kää, kun ruo­ka kal­lis­tuu, sa­noo tut­ki­ja:”Se on ra­ju seu­raus”

Leh­ti jat­kaa:

– ruo­ka-avun pii­ris­sä nä­kyy jo nyt merk­ke­jä uu­den­lai­sis­ta asi­akas­ryh­mis­tä. Suo­mes­sa on jo­pa 600’000 – 700’000 las­ken­nal­li­ses­ti pie­ni­tu­lois­ta ih­mis­tä. Siis sel­lai­sia, joi­den ko­ti­ta­lou­des­sa tu­lot ovat al­le 60 pro­sent­tia kes­ki­mää­räi­sis­tä ko­ti­ta­lou­den tu­lois­ta.

– Kun ruu­an hin­ta nou­see, vai­ku­tuk­set osu­vat ra­juim­min juu­ri pie­ni­tu­loi­siin. Ter­vey­den ja hy­vin­voin­nin lai­tok­sen osal­li­suu­den ko­ke­muk­sen tut­ki­mus­ryh­män ve­tä­jä An­na-Ma­ria Iso­la ar­vi­oi, et­tä ti­lan­teel­la voi ol­la var­sin laa­jo­ja vai­ku­tuk­sia. En­tis­tä use­am­mat voi­vat jou­tua tur­vau­tu­maan ruo­ka-apuun. Voi ol­la, et­tä osa nä­kee vä­li­ai­kais­ta näl­kää, ja se on ra­ju seu­raus.

No, hy­vä kui­ten­kin, et­tä se tu­le­va nä­län­hä­tä voi ol­la vä­li­ai­kais­ta, niin kuin tut­ki­mus­ryh­män ve­tä­jä An­na-Ma­ria Iso­la tuossa ar­vi­oi.

Kyl­lä Kan­sa Tie­tää

Ih­mi­set Ovat Huo­les­tu­neet

6.4.2022 Tuo­mas Ma­li­nen kir­joit­taa Pu­heen­vuo­ros­sa ot­si­kol­la “Ruo­ka- ja ener­gi­ak­rii­si. Nyt!”

Ei ole tar­koi­tuk­se­ni ana­ly­soi­da kir­joi­tus­ta. Sii­nä kir­joit­ta­ja ja blo­gin kom­men­toi­jat ovat maa­ta­lou­den asi­an­tun­ti­joi­ta. Mut­ta otan pie­nen lai­nauk­sen Tuo­mas Ma­li­sen blo­gis­ta:

– Maa­ta­lous on ol­lut kuin lyp­sy­leh­mä, jol­la on ri­kas­tet­tu kaup­pa­ket­ju­jam­me … Olem­me­kin erit­täin va­ka­van ti­lan­teen edes­sä … Mei­tä uh­kaa se­kä ruo­ka- et­tä ener­gi­ak­rii­si. Kei­not nii­den rat­kai­se­mi­seen ovat kui­ten­kin omis­sa kä­sis­säm­me.

Lie­nee­kö kui­ten­kaan ny­kyi­ses­sä glo­baa­lis­sa maa­il­mas­sa “kaik­ki omis­sa kä­sis­säm­me” …? Mut­ta jo­kai­nen meis­tä var­mas­ti ym­mär­tää sen, et­tä jos oma pel­to ei tuo­ta vil­jaa ja oma leh­mä ei am­mu lää­väs­sä ja an­na meil­le mai­toa ja si­ka ei ton­gi maa­ta, ei­kä röh­ki ta­ka­pi­hal­la, niin näl­kä­vuo­det ovat edes­sä. Mut­ta niis­tä­kin voi sel­viy­tyä, jos hy­vin käy?

Olen It­se­kin Näh­nyt Näl­kää

Muu­ta­ma muis­to elä­män var­rel­ta.

Eva­kuoin­ti

Olin vii­si vuo­ti­as kun so­dan (1941 – 1945) syt­ty­es­sä mei­dät syys­kuun alus­sa re­väis­tin ruo­ka­pöy­dän ää­res­tä ja sul­lot­tiin här­kä­vau­nuun ja vie­lä leh­mä sa­maan jouk­koon. Ei ol­lut eväi­tä va­rat­tu mat­kal­le ei­kä edes vet­tä pul­los­sa mu­kaan.

– Vi­ra­no­mai­set kun va­leh­te­li­vat, et­tä vie­vät avo­au­tois­sa ky­lä­läi­set met­sään pom­mi­tuk­ses­ta suo­jaan ja tuo­vat pi­an ta­kai­sin, mut­ta vei­vät­kin sit­ten suo­raan ju­na ase­mal­le ja mat­ka al­koi koh­ti Si­pe­ri­aa.

Mat­ka kes­ti lä­hes kuu­kau­den ver­ran. Äi­ti­ni sy­lis­sä oli kak­si kuu­kaut­ta van­ha vel­je­ni, jo­ta äi­ti­ni näl­käi­se­nä imet­ti.

Muis­tan sen kau­hu­mat­kan nyt­kin vie­lä sel­ke­äs­ti. Mi­nul­la sär­ki pää­tä ja oli niin pa­ha olo nä­läs­tä ja vie­lä sen ju­na­vau­nus­sa ole­van leh­män ha­jus­ta. Ei­hän si­tä leh­mää vau­nus­ta ku­kaan vie­nyt nii­tyl­le syö­mään ruo­hoa ja ulos­ta­maan. Kun saa­vuim­me pää­mää­räm­me Ud­mur­ti­aan, niin ei siel­lä­kään ku­kaan ol­lut mei­tä vie­rai­ta vas­tas­sa tar­jo­amas­sa “Lei­pää ja Suo­laa”.

Pe­ru­noi­ta Ja­et­tiin Kap­pa­leit­tain

Sii­tä läh­dös­tä as­ti mei­tä seu­ra­si näl­kä. Erit­täin pa­ha se oli en­sim­mäi­se­nä tal­ve­na 1941 – 1942 Ud­mur­ti­as­sa. Mei­tä oli kol­me­tois­ta hen­ki­nen per­he. Isoi­sä­ni yh­dek­sän las­ta, jois­ta vain kol­me oli työi­käi­siä ja kak­si hä­nen lap­sen las­ta, eli mi­nä ja vel­je­ni.

Isoi­sä­ni osa­si suu­ta­rin työt ja ker­ran hän sai ken­kien paik­kaa­mi­ses­ta ky­lä­läi­sil­tä vä­hän pe­ru­noi­ta ja kei­tet­ty­nä nii­tä mum­mo­ni ja­ke­li pöy­tään. Sii­nä me, kak­si­tois­ta hen­keä, is­tuim­me jo­kai­nen saa­dak­sem­me ku­kin yh­den ai­no­an pe­ru­nan. Mi­tään muu­ta ruo­kaa, ei edes suo­laa ol­lut pöy­däl­lä. Ei sii­nä jää­nyt pe­ru­nan­kuo­ria ei­kä pie­nin­tä­kään mu­rus­ta pe­ru­nas­ta.

Jää­ty­neen He­vo­seen Li­ha

Sit­ten so­dan­jäl­kei­si­nä vuo­si­na 1946 – 1947. Asuim­me sil­loin jo Le­ning­ra­din alu­eel­la ja kaik­ki ai­kui­set oli mää­rät­ty erää­seen sov­hoo­siin te­ke­mään työ­tä il­man palk­kaa.

Ke­säl­lä oli ko­vaa kui­vuus, vil­jaa ei kas­va­nut ja tie­ten­kään ko­tie­läi­mil­le ei riit­tä­nyt re­hua. Kai­ken li­säk­si vie­lä ih­mi­siin is­ki jo­kin pa­haa epi­de­mia. Sil­loin ruo­ka lop­pui to­taa­li­ses­ti, ai­na­kin ta­val­li­sel­ta kan­sal­ta. Kuol­lei­ta he­vo­sia lo­jui sov­hoo­sin pel­lol­la lu­mi­han­ges­sa ja ih­mi­set kä­vi­vät öi­sin va­ras­ta­mas­sa niis­tä li­haa. Kir­vel­lä si­tä ha­kat­tiin ja yöl­lä, kos­ka se oli jyr­käs­ti kiel­let­ty.

Ker­ran Ama­lia-tä­ti­ni keit­ti jo­tain kat­ti­las­sa ja mi­nä näl­käi­se­nä odo­tin sii­nä ja ky­syin: “mi­tä si­nä kei­tät?”. Hän ei vas­tan­nut mi­tään, mut­ta huo­ma­sin, et­tä kyy­ne­let va­lu­vat pos­kia myö­den. Olin sil­loin jo kym­me­nen vuo­ti­as ja ym­mär­sin, et­tä sii­nä kei­tet­tiin keit­toa kuol­leen he­vo­sen li­has­ta.

Var­mas­ti söin si­tä sii­nä kuin muut­kin.

Mä­dän­ty­nei­tä Pe­ru­noi­ta Pel­lol­ta

Kun ke­vääl­lä pe­ru­na­pel­to pal­jas­tui lu­men al­ta, niin sen pin­taan nou­si pe­ru­noi­ta, jot­ka oli­vat jää­neet sin­ne va­hin­gos­sa tal­veh­ti­maan. Jos pe­ru­nan kuo­ri oli vie­lä eh­jä, niin sii­tä sai ra­vin­nok­si si­säl­töä. Nii­den ke­rää­mi­nen oli jyr­käs­ti kiel­let­ty, van­git­se­mi­sen uhal­la. Ai­kui­set ei­vät us­kal­ta­neet men­nä ke­rää­mään.

Ker­ran mi­nä ja kak­si muu­ta tyt­töä läh­dim­me et­si­mään nii­tä pe­ru­noi­ta. Maan pin­ta oli osit­tain su­la­nut ja ja­lat up­po­si­vat sii­hen, mut­ta me kui­ten­kin et­sim­me nii­tä mä­dän­ty­nei­tä pe­ru­noi­ta. Yh­täk­kiä huo­ma­sim­me, et­tä sov­hoo­sin työn­val­vo­ja he­vos­ta ruos­kien rat­sas­ti mei­tä koh­ti. Me pe­lois­sam­me jäh­me­tyim­me pai­kal­le! Työn­val­vo­ja py­säyt­ti he­vo­sen ihan lä­hel­lä mei­tä ja huu­ta­mal­la meil­le vaa­ti van­hem­pien su­ku­ni­miä. Li­sä­si huu­si vie­lä meil­le, et­tä hä­vet­kää,

– jos ul­ko­mail­la saa­vat­kin tie­tää, et­tä Neu­vos­to­lii­tos­sa lap­set poi­mi­vat pel­lol­ta mä­dän­ty­nei­tä pe­ru­noi­ta!

Säi­käh­dim­me ko­vas­ti ja sil­lä het­kel­lä tun­sim­me it­sem­me ri­kol­li­sik­si ja li­säk­si vie­lä tu­li pel­ko pääl­le: mi­tä nyt ta­pah­tuu van­hem­mil­le. Ei­vät kui­ten­kaan van­ki­laan vie­neet, mut­ta sov­hoo­sin ko­kouk­ses­sa oli ker­rot­tu asi­as­ta ja va­roi­tet­tu van­hem­pia.

— Jos hy­vin käy, niin nä­län­hä­däs­tä­kin voi sel­viy­tyä. —