Sodan ja Karkotuksen Lapset
Minulla oli suuri kunnia saada ennakkokappale kirjasta
- Sodan ja Karkotuksen Lapset
- – Inkeriläisiä Elämäntarinoita.
- – Maiju Korte,
- – Ulla Savolainen.
- – Into Kustannus 2023.
- – Sivuja 286.
- – ISBN 978-952-351-976-3
- – Saatavuus eri kirjastoissa
- –
Sodan ja Karkotuksen Lapset – Inkeriläisiä Elämäntarinoita
Inkeri ja Inkeriläisyys
Maiju Kortteen ja Ulla Savolaisen kirjan keskeinen teema on Inkeri, inkeriläisyys ja Inkerin suomalaiset. Kirja perustuu vuosien 2018 – 2020 välillä tehtyihin muistitietohaastatteluihin. Se on pääosin tehty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kolmivuotisessa Inkeri ja inkeriläisyys − muistot talteen, arkistot haltuun -yhteistyöhankkeessa. Kirjan keskiössä ovat muistitietohaastattelut ja muistelmakirjallisuus, joissa ihmiset ovat kertoneet muistoistaan ja elämästään Inkerin suomalaisena Venäjällä / Neuvostoliitossa.
Hankkeen tavoitteen oli koota tietoja Inkerin ja inkeriläisyyteen liittyvistä jo olemassa olevista arkistoaineistosta sekä arkistoida uusia aineistoja. Hankkeessa haastateltiin yhteensä noin 120 henkilöä, jotka halusivat kertoa omista muistoistaan ja kokemuksistaan inkerinsuomalaisina henkilöinä tai suvussaan kulkeneista kertomuksista.
On hienoa, että haastatteluissa olivat monet Inkerin suomalaiset paluumuuttajat, jotka ovat jo vuosia toimineet aktiivisesti Suomessa ja pyrkinen tekemään inkeriläisyyttä tutuksi yleisölle. Näistä haastatteluista on myös tallennettu arkistoon sellaisten ihmisten elämäntarinoita, jotka eivät niistä ole aikaisemmin julkisesti puhuneet. “Sodan ja karkotuksen lapset” -kirjassa on myös Suomessa 1930-luvulta lähtien julkaistuja muistelmakirjoja.
Ja mikä vielä hienoa, on se, että kirjaan on mahtunut myös Inkerin kansan historian, voisin sanoa, läpileikkaus. Kertomukset ovat mukavasti asettuneet kirjan kokonaisuuteen.
Inkeri ja Inkeriläisyys -projektin kruunu
Sodan ja Karkotuksen Lapset kirja on mielestäni kaunisti kruunannut kolmevuotisen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston hankkeen “Inkeri ja inkeriläisyys − muistot talteen, arkistot haltuun”.
Harmittaa kuitenkin se seikka, että tämä projekti on tullut näinkin myöhään Inkerin suomalaisten Paluumuutto prosessiin alkamisen jälkeen. Silloin 1990-alussa Suomeen muutti paljon Inkerin suomalaisia, joilla olisi ollut paljon muistoja tallennettavaksi tapahtumista ennen toisen maailmansodan alkamista. Hieman minua vanhempi ikäluokka. Mutta kaikkea ei voi saada! Paremmin myöhään kuin ei milloinkaan! Joten oikein hyvä näin, että nyt tämä hanke on toteutunut ja Kirja julkaistu!
Ja henkilökohtaisesti pidän julkaistua kirjaa: “Sodan ja Karkotuksen Lapset” kunnianosoituksena Inkerille, inkeriläisyyden muistolle ja Inkerin Suomalaisille.
Tekijät
Onnittelen kirjan päätekijöitä Maiju Kortetta ja Ulla Savolaista, unohtamatta tietenkään kaikkia niitä ihmisiä, jotka auttoivat tämän kirjan teossa!
Hankkeessa tehdyt muistitietohaastattelut on tallennettu inkeriläisten arkistoaineistoon.
- Maiju Korte (s. 1980)
-
on filosofian maisteri ja arkistotutkija Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Vuosina 2018 – 2020 hän työskenteli SKS:n, Kansallisarkiston ja Inkeriläisten sivistyssäätiön “Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun” -yhteistyöhankkeessa projektipäällikkönä.
- Ulla Savolainen (s. 1983)
-
on folkloristiikan sekä kulttuurisen muistin ja muistitiedon tutkimuksen dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa. Hän on tutkinut entisten Kannaksen lapsievakkojen muistelukerrontaa, Saksan ja Unkarin kansalaisten jatkosodan jälkeisen internoinnin käsittelyä Suomessa sekä inkerinsuomalaisten menneisyyksien muistamista ja muistamattomuutta.
Olen siellä minäkin
Minuakin, Viola Heistosta, haastateltiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston hankkeen “Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun” -projektin puitteessa marraskuussa 2019. Haastattelijat olivat SKS:n arkiston tutkija Maiju Korte ja toimittaja, hänkin inkeriläinen, Lea Pakkanen. Haastattelu tapahtui täällä Imatralla ja kesti kaksi tuntia.
Sanoin jo silloin, että kaksi tuntia on liian lyhyt aika kertoa elämästäni Neuvostoliitossa. Tämän haastattelun jälkeen minulla syntyi tarve kirjoittaa kirja. Siihen meni puolisen vuotta, kun ensimmäinen 300-sivuinen kirja “Elämäni Koulut” tuli painosta ulos. Ja siitä se kirjojen kirjoittaminen lähti liikkeelle! Kiitos tästä kuuluu haastattelijoille, jotka antoivat kipinän! Maiju Korttelle ja Lea Pakkaselle.
Suosittelen lämpimästi!
Tälle kirjalle on iso positiivinen merkitys inkeriläisyyden ja Inkerin kansan historian säilyttämisessä tuleville sukupolville! Toivottavasti kirja löytää lukijoita niin inkeriläisten ja heidän jälkeläisten keskuudessa kuin myös niitten ihmisten keskuudessa, joille Inkeri ja inkeriläisyys on vielä hämärän peitossa. Tämä kirja antaa tähän aiheeseen paljon tietoa!
Kivoja lukuhetkiä tämän uunituoreen kirjan seurassa!
Hyvä kun mainostit kirjaa. En olisi muuten tiennyt. Pitääpä kysyä/lainata kirjastosta
Ilmoita asiaton viesti
Erkki Latvala, kiva kun kiinnostaa!
Kiitos kommentista! Hyvää kevättä!
Ilmoita asiaton viesti
Juha Kuikka!
Kiva kun piipahdit sivulleni ja tykkäsit!
Kiitos sydänmerkistä!
Ilmoita asiaton viesti
Jouni Snellman ja Jukka Mikkola!
Kiitos paljon sydänmerkistä! Mukavaa kevän jatkoa!
Ilmoita asiaton viesti
Päivi Kopsa!
Kiva nähdä sinut sivullani ja kiitos sydänmerkistä! 🙂
Aurinkoista kevättä!
Ilmoita asiaton viesti
Kotonani ja melkein kaikissa muissa kylän taloissa oli inkriäisiä sotavankeja auttamassa maataloustöissä. Vankeja ei kukaan vartioinut, elivät suurin piirtein taloissa kuten siihen aikaan maatajojen rengit elivät. Meillä vanki sai pientä päivärahaa ”limsaa ja tupakkia” varten ja sai käyttää yhtä talon polkupyörää kun sen omistaja oli rintamalla.
Idylli loppui rauhantuloon kun inkeriläiset lähetettiin takaisin NLoon. Isä joskus ihmetteli, että pääsiköhän Ville elossa takaisin kotiinsa? Stalin kun piti vangiksi antautuneita maanpettureina.
Erinomaista, että inkeriläisten kokemukset kerätään kirjoihin. Vihdoin. Paljon tietoa on jo
mennyt tavottamattomiin, koska tällasen kirjan julkaisu oli YYA-Suomessa mahtodonta.
Ilmoita asiaton viesti
Matti Loikkanen:
[..Stalin kun piti vangiksi antautuneita maanpettureina.],
– ei vaan ”vangiksi antautuneita”, myös siviilejä, koska jokaiselta Suomeen lähtijältä vaadittiin allekirjoitus, että lähtee vapaaehtoisesti. Siis, vihollismaahan! Jos 1930-luvulla me olimme jo epäluotettavia, joista piti päästä eroon, puhumattakaan sitten paluun jälkeen Suomesta. Ei ketään kotiin!
Joten Villekin, ehkä pääsi elossa, mutta ei kotiin vaan ensin vankilaan. Saattoi kuitenkin sieltä päästä hengissä. Inkeriläiset olivat sielläkin tottelevaisia. Esim. meidän sukuumme tuli kaksi inkeriläistä miestä, joista tuli puolisot kahdelle Lempi-tytölle. Kolmas sukulaisemme oli niin ahkera vankilassa, että vapaana sitten ottivat hänet vankilan johtokuntaan töihin. Tämä oli varmasti poikkeus!Hän jäikin sitten sinne asumaan. Kävi kuitenkin meitä tapaamassa vielä 1980-luvun lopussa. Hän oli ollut äitini koulukaveri.
Kiitos kommentista!
Ilmoita asiaton viesti
Me elämme niin vähällä tiedolla valitettavasti. Kiitos ja hyvää vointia.
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kiittämisestä! Ainakin tästä kirjasta saa nyt paljon tietoa ja ja kirjan lähdetiedostosta vielä enemmän, jos kiinnostusta löytyy.
Kiitos kommentista ja sydänmerkistä!
Ilmoita asiaton viesti
Presidentti Mauno Koivisto paluumuuttolailla lähes tyhjensi Inkerin ja itä-Karjalan suomensukuisista.
NKP:ssä oltiin kovin tyytyväisiä Koiviston rotupuhdistuspolitiikkaan.
Ilmoita asiaton viesti
Niin se oli ja se oli lähes yhteistuumin tehty! Mutta nyt eletään jo tätä päivää! Arvostan tätä kirjaa suuresti ja iloitsen siitä,että olen silminnäkijä tämän kirjan julkaisusta.
Kiitos kommentista! Mukavaa alkanutta päivää!
Ilmoita asiaton viesti
Juhani Komulainen, kiva kun kävit lukemassa ja kiitos sydänmerkistä! Hyvää kevättä!
Juho Laatu,kiitos paljon sydänmerkistä! Mukavaa sunnuntaita!
Ilmoita asiaton viesti
Ei Koivisto olisi uskaltanut inkeriläisiä kutsua Suomeen, vaan oli KGB:lle erittäin kuuliainen. KGB halusi inkeriläiset pois, ja esitti toivomuksen Koiviston suulla että kutsutaan Suomeen.
Inkeriläisten keskuudessa oli viriämässä uutta kirkollista ja kulttuuri toimintaa, ja se oli punainen vaate KGB:lle, siksi asuinsijat piti hävittää kun Suomi vielä auttoi hankkeissa.
Mutta inkeriläiset elävät Suomessa paremmin kuin koskaan.
Ilmoita asiaton viesti
Otso Rajakontu:
[Mutta inkeriläiset elävät Suomessa paremmin kuin koskaan.],
mutta yhtenäistä kansaa enä ei ole!
Kiitos kommentista!
Ilmoita asiaton viesti