Taistolaisuudesta huutavat isoimmin ne, jotka eivät sen jäätävästä kosketuksesta mitään tiedä

Taistolaisuus on osa mennyttä suomalaista kokemusmaailmaa, jota vatvotaan vieläkin joko naureskellen tai kovia kolhuja kokeneiden osaa valitellen. Taistolaisuus on myös pahuuden symboli, jolla voidaan kollektiivisesti leimata tahoja, joilla ei ole koskaan ollut asian kanssa mitään todellista tekemistä. Usein leimattavat löytyvät työväenliikettä edustavista poliitikoista. Toisaalta, kun joku on nuoruudessaan ollut taistolainen, hän vaikuttaa olevan sitä aina, huolimatta myöhemmistä poliittisista valinnoistaan.

Paljolti vaiettu tosiasia on, että taistolaisuuden suurimmat traumat koettiin työväenliikkeen parissa ja juuri siksi taistolaisuuden tai kommunistin leima tuntuu monista työväenaatetta kannattavista äärimmäisen julmalta loukkaukselta.

Vielä visummin vaietaan paljon konkreettisemmasta taistolaisuuden vaikutuspiiristä, eli perhepiireistä, joissa koettiin ehkäpä kaikkein karuimmin radikaalin kommunismin jäätävä kosketus.

Syvimmät traumat saivat ideologisen pakkosyötön kohteeksi joutuneet lapset, jotka elivät kodeissaan taistolaisuuden keskellä ilman mitään mahdollisuutta puolustautua. Nämä samat lapset joutuivat kouluissa ja kaveriporukoissaan kantamaan kommunistin leimaa, vaikka juuri he olivat taistolaisen kovuuden ja päällekäyvyyden uhreja.

On hienoa, että suomettumisen ajasta – onko se ohi vieläkään? – ja siihen liittyvistä ilmiöistä puhutaan, taistolaisuudestakin.

Se tervehdyttää kansankuntaa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Välillä kuitenkin tulee pohtineeksi isointa ääntä pitävien suureellisia mielikuvitusleikkejä.

 

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu