Tiede ja taide tarvitsevat toinen toisiaan

Olen koko työurani tehnyt työtä tietopohjaisen päätöksenteon kehittämiseksi. Se, että tällä hetkellä tietopohjaisesta päätöksenteosta on tullut enemmän tai vähemmän kaikkien vähintään puheentasolla hyväksymä lähtökohta, on ollut tietysti minulle suuri ilon aihe.

Mutta kuten niin usein, tässäkin asiassa on useampi puoli.

Tieteen ja tietopohjaisen päätöksenteon korostaminen on – ainakin itselleni yllätykseksi –  asettanut taiteen puolustuskannalle. Taiteelta vaaditaan yhä tiukemmin perusteluja olemassaololleen: vaikuttavuutta, hyötyä ja hyvinvointia.

Taustalla näyttää olevan ajatus, että taide ja tiede ovat jollain tapaa vastakkaisia projekteja. Tiede vastaa rationaalisuuden tarpeisiin ja taide emotionaalisiin tarpeisiin.

Tiedettä ja taidetta ei kuitenkaan tule nähdä vastakkaisina, tai edes vaihtoehtoisina, vaan tosiaan täydentävinä tapoina luoda ymmärrystä siitä todellisuudesta, jossa elämme ja jossa meillä on erilaisia mahdollisia tulevaisuuden kehityspolkuja.

Ymmärrämme itsemme, yhteiskuntamme ja kulttuurimme tarinoiden avulla. Taide on – yhdessä tieteen kanssa – keskeisessä asemassa luomassa näitä kulttuurimme avaintarinoita, joilla siirrämme tietoja, tapoja, arvoja ja käytänteitä yhteiskuntamme sisällä ja sukupolvelta toiselle.

Erilaiset paradigmaattiset tarinat ja myyttiset hahmot muodostavat keskeisen osan kulttuurimme itseymmärrystä (Jeesus, Faust, Don Juan, Romeo ja Julia, Caesar, Hitler jne.). Tarinoiden kulttuurinen merkitys ei riipu edes siitä ovatko ne fiktiivisiä vai tositapahtumiin pohjautuvia.

Sen sijaan mielenkiintoinen kysymys koskee sitä, ovatko tarinat meille ainoastaan välineitä kuvata todellisuutta inhimilliselle mielelle ymmärrettävällä tavalla vai kuvaavatko tarinat sitä tapaa, jolla me tosiasiassa hahmotamme todellisuuden. Onko meillä tarinoista riippumatonta tapaa kuvata maailmaa inhimilliselle mielelle mielekkäänä kokonaisuutena?

Tarinoissa keskeistä on niiden kyky valaista prosesseja rakenteita koherentteina kokonaisuuksina, jotka yhdistävät paitsi toimijan, toiminnan ja sen päämärän, niin myös näihin kaikkiin liittyvät tunteet ja erilaiset merkitykset. Surua, iloa, pettymystä, loukkaantumista tai rakastumista ei voi kuvata inhimilliselle mielelle merkityksellisellä tavalla mentaalisina tiloina tai aivokemiallisina reaktioina. Ne ovat juuri sellaisia tapahtumasarjoja, jotka tulevat ymmärrettäväksi tarinoina, joita taiteessa välitetään. Tarinoiden kautta ymmärrämme paitsi vaihtoehtoisia kuvauksia samasta todellisuudesta, niin myös niiden kehitysprosesseja ja muutosta, ei ainoastaan tietystä näkökulmasta tarkasteltuna vaan sellaisena holistisena kokonaisuutena kuin se inhimilliselle mielelle avautuu ymmärrettäväksi.

Juuri tässä on taiteen voima. Taide pystyy tarjoamaan inhimilliselle mielelle merkityksellisiä kuvauksia maailmasta sellaisena kokonaisuutena, kun se meille avautuu. Taide pystyy myös tehokkaalla tavalla kuvaamaan vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää ja hahmottaa maailmaa. Taide ei ole parempi tai huonompi kuin tiede vaan erilainen tapa jäsentää ja tehdä maailmaa inhimilliselle mielelle ymmärrettäväksi ja luoda mielekkyyttä elämään.

Ilman tieteen saavutuksia meillä ei olisi taidetta, mutta ilman taidetta ja sen luomia tarinoita meillä ei olisi myöskään tiedettä, ei ymmärrystä maailmasta, omasta kulttuuristamme tai edes itsestämme, koska ne kaikki ovat keskeisiltä ja merkityksellisiltä osin näiden kulttuuristen tarinoiden luomuksia.

Kun haluamme luoda parempaa yhteiskuntaa ja elämää, ei siis aseteta tiedettä ja taidetta toisiaan vastaan. Kuten kulttuuristen tarinoidemme, kaunokirjallisuuden, näytelmien, tanssin, musiikin ja tuhansia vuosia vanhan kuvataiteen kautta tiedämme, ymmärryksemme maailmasta tarvitsee molempia.