Tshernobylin terveysvaikutuksista

Tshernobylin onnettomuus on monelle se suuri syy vastustaa ydinvoimaa. Yleisen käsityksen mukaan kyseessä oli maailmanhistorian hirvittävimpiin kuulunut onnettomuus, joka levitti syöpää, kuolemaa ja kauhua ympäri Eurooppaa ja vaarantaa ihmisiä vielä satojen vuosien päästä. Kuten niin usein ennenkin, yleinen käsitys on, lyhyesti ja yksinkertaisesti, virheellinen.

Tshernobyl on malliesimerkki onnettomuudesta, jonka ei olisi tarvinnut tapahtua. Räjähtänyt reaktori oli huonosti suunniteltu, suurennettu versio 1950-luvulla rakennetuista aseplutoniumin tuotantoon tarkoitetuista reaktoreista. Siinä oli vakavia rakenteellisia ongelmia, jotka tekivät sen tietyissä olosuhteissa epävakaaksi, mutta suunnittelijoita kiellettiin kertomasta edes havaituista ongelmista reaktorin käyttäjille, ja Neuvostoliitossa atomiasioita hallinnut salailun kulttuuri esti myös kokemusten vaihdon eri voimalaitosten välillä. Väärin suunniteltujen turvajärjestelmien huipuksi reaktorilla ei ollut lainkaan läntisiltä reaktoreilta jo 1950-luvulla vaadittua suojarakennusta, vaikka reaktorin “hidastimena” – oleellisena toimivana osana – toimi veden sijaan syttymisherkkä grafiitti. Henkilökuntaa ei oltu ohjeistettu reaktorin erityispiirteistä, ja laitoksen poliittisin perustein valittu johto tunsi ydintekniikkaa vain pintapuolisesti. Paineet saada reaktori toimintaan olivat kovat, ja käyttöönottoon liittyvien testien turvamääräykset jätettiin tietoisesti huomiotta. Likipitäen minkä tahansa yksityiskohdan muutos olisi joko estänyt onnettomuuden tai jättänyt sen lähinnä alaviitteeksi ydinteknologian historiaan.

Onnettomuuden välittömät seuraukset olivat vakavat. Noin kaksisataa ihmistä joutui välittömästi sairaalaan, ja 47 kuoli joko onnettomuudessa tai sen aiheuttamiin vammoihin. Laajoja alueita Ukrainassa ja Valko-Venäjällä evakuoitiin, ja noin 220 000 ihmistä siirrettiin pysyvästi pois kodeistaan. Lyhyellä tähtäimellä – muutamia päiviä ja viikkoja onnettomuuden jälkeen – eniten huolta aiheutti radioaktiivinen jodi, joka keräytyy etenkin lasten kilpirauhasiin. Pidemmällä tähtäimellä huolestuttavia saasteita olivat radioaktiivinen cesium ja strontium, jotka kerääntyivät esimerkiksi maitoon, kaloihin ja sieniin. Pian onnettomuuden jälkeen tiedotusvälineet täyttyivät huhuista, joiden mukaan onnettomuus olisi tappanut kymmeniä tai jopa satoja tuhansia. Vielä vuonna 1995 Ukrainan terveysministeriö laski 125 000 ihmisen kuolleen onnettomuuden seurauksena. Huhujen hälventämiseksi ei tehty aluksi juuri mitään. Ensimmäinen kansainvälinen tutkijaryhmä, YK:n alaisen Maailman terveysjärjestön WHO:n organisoima nelihenkinen joukko, vieraili alueella vuonna 1989. Seuraavana vuonna YK:n kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA lähetti alueelle neljänsadan tutkijan retkikunnan, jolle annettiin täydellinen pääsy mihin tahansa ja vapaus kerätä tietoja miltä tahansa alueelta [1]. Retkikunnan tarkoitus oli tehdä mahdollisimman puolueeton ja tarkka selvitys onnettomuuden seurauksista ja vaikutuksista ihmisiin. Jatkotutkimuksia tehtiin koko 1990-luvun, ja tuloksista julkaistiin laaja yhteenveto vuonna 2005. 

Kun tutkimus viimein valmistui, Ukrainan ja Valko-Venäjän viranomaiset eivät vain olleet tyytyväisiä sen tuloksiin. WHO ja IAEA eivät julistaneetkaan tapahtunutta ennennäkemättömäksi katastrofiksi; kuten YK:n säteilyn vaikutuksia tutkivan komitean (UNSCEAR) raportti vuodelta 2000 toteaa, 

”Tieteellisiä todisteita onnettomuuden aiheuttaman säteilyaltistuksen aikaansaamasta syövän yleistymisestä, kuolleisuuden lisääntymisestä tai epämuodostumista ei ole. Lyhyen itämisaikansa [10 vuotta] vuoksi yhden eniten huolta aiheuttaneen sairauden, leukemian, riski ei vaikuta kasvaneen lainkaan, edes pelastustöihin osallistuneiden keskuudessa. Vaikkakin säteilylle eniten altistuneilla on lisääntynyt riski saada säteilyyn liittyviä sairauksia, väestön suurella valtaosalla ei todennäköisesti tule olemaan minkäänlaisia vakavia terveysongelmia.” [2]

Parhaiden arvioiden mukaan onnettomuus tulee aiheuttamaan enintään 4000 ylimääräistä kuolemantapausta – jos säteilylle altistuneet eivät ehdi kuolla muista “luonnollisista” syistä ennen syöpien ilmaantumista [3]. Edes puhdistustöihin osallistuneet ”likvidaattorit” eivät ole sairastaneet merkittävästi vertailuryhmiä enemmän. Jokainen kuolema on tragedia, mutta maailmanlaajuisesti noin joka kolmas ihminen tulee jossain elämänsä vaiheessa saamaan syövän, ja yksin ilmansaasteet tappavat Euroopassa ja entisissä sosialistimaissa vähintään 200 000 ihmistä joka vuosi [4]. Tshernobylin aiheuttamat syöpätapaukset eivät siten näy edes tilastoissa, ja enintään kahta tuhatta jo syntynyttä kilpirauhassyöpätapausta (kuolleita yhdeksän) lukuunottamatta ei voida sanoa, että yksikään yksittäinen syöpätapaus olisi Tshernobylin syytä – tai että se olisi vältetty, jos onnettomuutta ei olisi koskaan tapahtunut. 

WHO:n ja IAEA:n arviot on tietenkin kiistetty tietyissä piireissä. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta esimerkiksi Greenpeacen käyttämä “metodologia” ansaitsee uudenkin maininnan. Greenpeacen laatiman Tshernobyl-raportin mukaan onnettomuus aiheuttaa 270 000 syöpää ja 140 000 kuolemantapausta. Tähän lukuun päästään, kun kaikki alueella vuoden 1986 jälkeen lisääntynyt syöpäkuolleisuus otetaan laskelmiin mukaan [5]. Greenpeace ei myöskään ota huomioon muuttuneita olosuhteita, kuten esimerkiksi Neuvostoliiton romahdusta, elintason laskua ja terveydenhuollon sortumista. Vastaavasti, Saksan vihreiden tilaama TORCH-raportti (“The Other Report on Chernobyl”) [6] ennusti onnettomuuden aiheuttavan 60 000 kuolemantapausta koko Euroopassa. Raportissa oletetaan, että laskeuman aiheuttamat pienet säteilyannokset ovat huomattavasti haitallisempia kuin WHO, IAEA ja UNSCEAR olettavat. Valitettavasti, kuten taulukosta 1 voitte päätellä, samalla metodilla syöpien ja muiden terveyshaittojen tulisi olla merkittävästi yleisempiä Suomessa kuin muualla maailmassa, Pispalassa kymmenen kertaa muuta Suomea yleisempiä, ja Iranin Ramsarissa melkein viisikymmentä kertaa yleisempiä kuin maailmassa keskimäärin. Yksikään tutkimus ei ole koskaan kyennyt löytämään tälläistä yhteyttä, mutta tutkimuksen tekijät ja tilaajat eivät ole kritiikistä moksiskaan.

Uhrien määrää on tosin tietoisesti liioiteltu muuallakin. Ukrainassa “Tshernobylin uhrin” status tarkoittaa mm. etuoikeuksia työnhaussa, ilmaisia lääkkeitä, ilmaista tai tuettua asumista, ilmaisia parantolalomia, ilmaista joukkoliikennettä, aikaisempaa eläkeikää ja suurempaa eläkettä [7]. Täysi lista eduista vie 11 sivua; lieneekö ihme, että tuhannet ovat hakeneet “uhrin” statusta, vähintään osa todistettavasti hatarin perustein? Onnettomuuden suurimmat vaikutukset ovatkin olleet psykologisia. Tuhannet ihmiset uskovat kuolevansa onnettomuuden seurauksena, ja holtiton, fatalistinen käyttäytyminen on yleistä. Ehkä jopa 200 000 syntymätöntä lasta abortoitiin, kun äidit pelkäsivät epämuodostumia – epämuodostumia, joita edes Hiroshiman ja Nagasakin huomattavan paljon enemmän säteilyä saaneiden jälkeläisissä ei ole edes nyt 70 vuoden jälkeen kyetty havaitsemaan [8]. Voidaankin kysyä, olisiko tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvan onnettomuuden yhteydessä säteilyfobiaa levittävillä ja levittäneillä järjestöillä edes pienenpieni moraalinen vastuu psykologisista ongelmista?

IAEA:n, UNSCEAR:in ja WHO:n arviot perustuvat yli sadan kansainvälisen tutkijan työhön, sekä laskelmiin että empiirisiin havaintoihin ja varovaisiin arvioihin säteilyn terveysvaikutuksista. Yksi kiistanalaisimmista piirteistä tutkimuksessa on sen käyttämä malli säteilyn terveysvaikutuksista, niinsanottu lineaarinen, kynnyksetön malli (LNT). Tietoa hyvin pienten säteilyannosten vaikutuksista on äärimmäisen vaikea kerätä, sillä vaikutukset hukkuvat tilastolliseen kohinaan. Siksi käytössä olevat, säteilyn vaikutuksia kuvaavat mallit ovat pienillä annoksilla laskennallisia ekstrapolaatioita suurten säteilyannosten vaikutuksista, kuten Hiroshiman ja Nagasakin pommituksista ja muutamista onnettomuuksista. Tiedetään, että tietyn kynnysrajan jälkeen säteilyn määrällä on selvä yhteys syöpään ja muihin tauteihin. Annoskoon suurentaminen lisää sairastumisen todennäköisyyttä ja vakavuutta suorassa suhteessa. Selvää on se, että kun kerta-annos ylittää 1000 millisievertiä, terveysvaikutukset ovat ilmeisiä, ja 2000 millisievertin annos voi tappaa. Mutta se, mitä tapahtuu pienillä annoksilla – noin 200 millisievertiä ja sen alle – on arvailujen varassa.

LNT-mallissa on tehty yksinkertaistava oletus: havaittua yhteyttä suurten säteilyannosten ja sairauksien välillä on jatkettu lineaarisesti aina nollaan saakka. Tässä mallissa kaikki säteily on haitallista; mitättömän pieni annos tuo mitättömän pienen, mutta olemassaolevan riskin. 

Mallin heikkous lienee ilmiselvä. Samalla logiikalla kiehuva vesi polttaa aina, mutta 20-asteinen vesi aiheuttaa palovammoja – pahoja palovammoja – joka viidennelle. Meillä on hyviä syitä uskoa, ja useimmat tutkijat ovatkin yksityisesti samaa mieltä [8], että ihmiset, eläimet ja kasvit ovat sopeutuneet elämään hyvinkin vaihtelevissa säteilyolosuhteissa, ja että sisäiset korjausmekanismimme kykenevät suoriutumaan jonkin kynnysrajan alittavasta määrästä säteilyä ilman minkäänlaisia ongelmia. Yksi hyvä syy uskoa tähän on taulukko 1; toinen hyvä syy on se, että elämä kehittyi maapallolla aikana, jolloin pallomme säteili huomattavasti nykyistä voimakkaammin. Pieni osa tutkijoista kannattaa ajatusta, jonka mukaan pieni määrä säteilyä olisi terveellistä, virittäen elimistön puolustusmekanismit toimimaan entistä tehokkaammin. Tosiasia kuitenkin on, ettemme vielä tiedä totuutta, ja varmuuden vuoksi säteilyvaikutusten ennustamisessa käytetään edelleen LNT-mallia. Mutta jos mallissa on virheitä, kaiken todennäköisyyden mukaan ne ovat toiseen suuntaan – säteily on vähemmän vaarallista – kuin ympäristöjärjestöjen kaapuihin naamioituneet haluaisivat uskotella. 

Moni on saattanut nähdä oheisen kaltaisia kuvia Tshernobylin laskeumasta ja animaatioita, kuinka laskeumapilvi leviää ympäri Euroopan. Kuvissa on jotain uhkaavaa, selittämätöntä, mutta varmasti vaarallista: saastepilvi leviää laajoille alueille, on puhetta radioaktiivisesta säteilystä, syöpätapauksista, epämuodostumista. Mutta se, mitä Greenpeace ja muut järjestöt eivät koskaan kerro, näkyy kuvasta 2: he eivät koskaan aseta Tshernobylia, tai muita ydinvoiman haittoja, mihinkään kontekstiin tai vertaa niitä vaihtoehtojen haittoihin. Koskaan et tule näkemään tuonkaltaista kuvaa yhdenkään ydinvoimaa vastustavan järjestön esitteessä: he tietävät itsekin vallan hyvin, ettet tule antamaan rahaa tai tukea, jos näkisit, että Tshernobylin saastuneilla alueilla säteilytaso on monin paikoin alhaisempi kuin Suomessa [9].  

Asiassa ei ole mitään taikuutta, salaliittoja tai pahansuopaisuutta. On mitattavissa oleva tosiasia, että meidän Suomemme kallioperästä tulee pääasiassa radonin muodossa säteilyannos, joka on jopa moninkertainen virallisesti saastuneiksi luokiteltuihin Tshernobylin alueisiin verrattuna. On myös mitattavissa oleva tosiseikka, että Suomesta löytyy jopa asuintaloja, joissa säteilee enemmän kuin Tshernobylin suljetuilla alueilla, muutamia paikallisia ”kuumia pisteitä” ehkä lukuunottamatta. Ja on myös mitattavissa oleva tosiseikka, että silloinkin, kun Tshernobylin laskeuma on hajonnut olemattomiin, näissä suomalaisissa taloissa säteilee vielä yhtä paljon.

Jos Tshernobylistä seurasi mitään hyvää, on se se, että nyt tiedämme, miltä kaikkein pahin ajateltavissa oleva ydinonnettomuus näyttää. On hyvin mahdollista, itse asiassa todennäköistä, että Tshernobyl jää vähintään sadoiksi vuosiksi pahimmaksi koskaan ydinvoimalle sattuneeksi turmaksi. Nyt tiedämme, että sen terveysvaikutukset ovat niin vähäiset, että niitä on hankala havaita. Nyt tiedämme, että ydinvoiman vastustuksesta uskonnon tehneiden järjestöjen pelottelulla ei yksinkertaisesti ole katetta. Itse, sattuneesta syystä, en enää mitään näitä järjestöjä tue, enkä suosittele muidenkaan tukevan. 

Lähteitä

[1] Cravens (2007). Power to save the world: the truth about nuclear power. Sivut 96-104.

[2] UNSCEAR Report 2000: The Sources And Effects of Ionizing Radiation. 

[3] Cravens (2007). Power to save the world: the truth about nuclear power. Sivu 102.

[4] WHO (2002). Estimated deaths and DALYs attributable to selected environmental risk factors, by member state.

[5] Bialik (2006). Measuring Chernobyl’s Fallout. Wall Street Journal, April 27 

[6] TORCH Wikipediassa.

[7] Nasvit (1998). Legislation in Ukraine about the Radiological Consequences of the Chernobyl Accident. KURRI-KR 21, Kyoto University. Sivu 55.

[8] Cravens (2007). Power to save the world: the truth about nuclear power. Sivu 86.

[9] Säteilyturvakeskus, Esimerkkejä luonnosta peräisin olevista säteilyannoksista.

Tshernobylin laskeumakartta vuodelta 1996 alunperin Wikipediasta. Arvot perustuvat WHO:n arvioon saadusta säteilyannoksesta ja STUK:in tietoihin Suomen taustasäteilyn tasosta.