Talvisodan henki elää meissä vielä vahvana, vai elääkö?

Vihollinen ylitti rajan keksityin syin 30.11.1939. Suomi kuitenkin uskoi sovintoon viimeiseen asti, mutta Kreml ei kuitenkaan halunnut enää keskustella Risto Rytin hallituksen kanssa. Se ilmoitti, että oikeaa Suomea edusti nyt O. V. Kuusisen hallitus, joka oli perustettu Terijoelle. Diplomaattisuhteet on sanottu irti 29.11. klo 22. Stalin ei armoa pienelle Suomelle antanut.

Pommikoneet alkoivat jyristä Helsingin yllä ja Lönnrotinkadun ja Abrahaminkadun kulmataloon osui ensimmäinen pommi. Nuori Hilja Hellin seisoi Bulevardin loppupäässä, Hietalahden torin reunassa. Ja häntä pidetään tietääkseni talvisodan ensimmäisenä uhrina.
Yhdeksän punatähtistä pommikonetta lähestyi mereltä kohti Helsinkiä pilviverhon suojassa ihan yllättäen, eikä ehditty ilmahälytystä edes antaa. Ensimmäisessä tuhoisassa ilmapommituksessa kuoli kaikkiaan 91 ihmistä. Teknillisen korkeakoulun romahduksessa kuoli myöskin minun tätini sulhanen, nuori teekkari. Kokonaisuudessaan Talvisodassa kuoli 957 siviiliä.

Sota kesti 105 rankkaa, mutta voitollista päivää. Hyökkäyspolitiikka on ryöstöpolitiikka ja hyökkäyssota ryöstösotaa, katsoi sitä sitten miltä muulta kannalta katsoen. Halveksittava teko, jota emme koskaan voi täysin unohtaa.
Tänään tilanne on toinen. Suomen itsenäisyyttä pidetään itsestään selvänä. Ja Suomelle on tärkeää pitää yllä hyviä suhteita naapuriin, vaikka monien mielestä venäläisten politiikkaan ei oikein koskaan voi täysin luottaa.
Suomi ei unohda talvisodassa 25 243 kaatuneita, eikä 43 500 haavoittunutta sotilastaan, eikä myöskään mittaamattomia kärsimyksiä ja aineellisia menetyksiä, mutta omnneksi itsenäisyytemme säilyi.

Talvisodasta on kirjoitettu satoja kirjoja ja lehtiartikkeleita monelta taholta. Itseäni on paljon kiinnostanut aina itse sotilaiden ja myöskin nuorten lottien muistelmat. Harva nykynuori voi ymmärtää miten nuoret tytöt pystyivät keräämään voimansa kuolleiden vainajien pesemiseen ja pukemiseen sodan riehuessa ympärillä. Suomalainen sisu ja rohkeus olivat myöskin ulkomaalaisten lehtimiesten hämmästyksen kohteita. Ylivoimainen vihollinen ei lannistanut meidän sotilaitamme ja siitä voimme olla ikuisesti kiitollisia itsenäisyydestämme.

Teemu Keskisarjan kirja vuodelta 2012 on vaikuttava teos ”Raaka tie Raatteeseen, Suurtaistelun ihmisten historia”. Muistan lukeneeni siitä vaikuttavan blogin itsensä Uuden Suomen omistajan jo edesmenneen Niklas Herlinin kirjoittamana. Hän kehui sitä niin paljon, että minunkin piti kirja välittömästi ostaa.

Voisikohan ylläpito kaivaa sen Niklaksen blogin esiin ja laittaa sen tänne Puheenvuoroon uudestaan Talvisodan alkamispäivän kunniaksi??

Keskisarja on hienosti tuonut esiin myöskin monia yksityisiä henkilöitä nimillä, joka antaa lisävalaistusta moniin tapahtumiin. Itse minulle jäi mieleen mm. yöllä aikaisin hiihtopartion lähtö tiedustelureissulle, johon oli varattu aikaa täydet 10- tuntia. Jäin ihmettelemään, että ovatko he kaikki olympiahiihtäjiä, vain miten tuo edes fyysisesti oli heille mahdollista?

Tämä kirjeen kirjoittaja nuori Teuvo kuoli vähän myöhemmin sairaalan pommituksessa.

Pieni ote myöskin isäni kirjeestä ”Täältä jostakin” 10.12. 1939. ”Terveiset täältä rajamailta! Matkamme kesti junalla noin kaksi ja puolituntia ja autolla vielä n. 100 km. Vaatetta pitää olla paljon päällä. Minullakin on neljä paria housuja jalassani. Neljä erilaista paitaa ja asetakki, kaiken päällä vielä on lumipukukin.

Tämä rajakansa on sentään erilaista kuin muualla. Koettelemuksia he ovat tottuneet urheasti kestämään. Eilen kun tulimme, niin lotat toivat karamelleja ja illalla vielä kahvia kotitekoisen vehnäsen kanssa. Innostus ja rohkea mieliala on sotilaitten kuin asukkaittenkin kesken suuri”.

On vaikea edes kuvitella sitä kaipausta ja huolta mitä nuoret sotilaat tunsivat, mutta isäni kirjeissä aistii voimakkaasti myöskin usko isänmaahamme. Kasankynttilänä hänellä oli ehkä vielä vahvempi usko, kuin monilla muilla? Valitettavasti isäni kaatui jatkosodassa, joten en oppinut häntä koskaan tuntemaan, mutta kunnioittamaan kylläkin.

”Täällä jossakin joulupäivänä 1939. ”Jumala ompi linnamme”.
”Suokoon Hän, että me pojat täältä pääsisimme terveinä rakkaittemme luo. Että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto, niin kuin evankeliumi kuuluu. Odottakaamme kärsivällisesti edelleen hyvän ajan tuloa”.

Raatteen tie oli jäinen helvetti 97-vuotiaalle Markus Aaltoselle. Vanha veteraani sanoo nähneensä ja kokeneensa Raatteen tien taisteluissa sellaista mistä ei vieläkään voi mitään puhua.
Satakunnan Kansan toimittaja Erkki Saarinen haastatteli 11.3 2017 euralaista, joka oli nuorena saanut tulikasteensa legendaarisella Raatteen tiellä.

”Nuori taistelulähetti vietti ensimmäisen sotajoulunsa heinäladossa kylmästä hytisten. Erehdysten kautta olivat lämpimät vaatteet jääneet saamatta tältä Porin Rykmentin varusmiehiltä Turusta saamatta. Naurattaa, kun katselen talvisodasta tehtyjä elokuvia. Niissä sotilaita kuljetetaan kuorma- autolla paikasta toiseen, mutta meillä ei ollut autoja. Suksilla me liikuimme, Markus sanoo, ne olivat kätevät muulloin paitsi silloin kun piti heittäytyä maahan. Pakkasta oli pahimmillaan 30-40 astetta, mutta oli vain jotenkin selvittävä. Hyvällä tuurilla löysi lammaskarsinaan, jossa oli olkia ja lampaanpapanoita lämmikkeenä.”

Venäläissotilailla oli huomattavasti vaikeampaa. He olivat kahden tulen välissä, kun takana oli vielä politrukit. Se oli julmaa touhua. Maaliskuussa 13. päivänä 1940 tuli tieto, että Suomi ja Neuvostoliitto olivat allekirjoittaneet rauhansopimuksen.