Proxy-sota, josta ei saa puhua ääneen

Julkisessa keskustelussa väistellään yhtä perusfaktaa: EU ja Suomi ovat käytännössä proxy-sodassa Venäjää vastaan. Ukrainassa soditaan länsimaisella rahalla, kalustolla, tiedustelutiedolla ja osin jo länsimaisten vapaaehtoisten voimin.

Tämä ei ole mikään Venäjän puolustuspuhe tai ”hybridikirjoitus”, vaan puhdasta reaalipolitiikkaa. Kun osallistumme epäsuorasti sotaan ydinasevaltiota vastaan, on täysin loogista – joskin vaarallista – että Venäjä vastaa hybridioperaatioilla, GPS-häirinnällä ja sabotaasilla Euroopassa. Suurin uhka kohdistuu eurooppalaisiin siviileihin ja kriittiseen infrastruktuuriin. Siksi on pakko kysyä ääneen: mitä sotia me haluamme käydä, millä hinnalla ja miksi?

Kahden maalin peli ja oman puolustuksen kuppaaminen

Ukraina ei ole Nato- eikä EU-maa, vaikka sillä oli vuosikymmeniä aikaa hoitaa asiansa kuntoon. Ennen vuotta 2014 – ja erityisesti presidentti Viktor Janukovytšin kaudella (2010–2014) – Kiova pelasi häikäilemättömästi kahteen maaliin: lypsi Venäjältä halpaa kaasua ja kauttakulkumaksuja, pyöritti läpikorruptoitunutta oligarkiaa ja flirttaili samalla lännen kanssa. Kun tämä peli meni lopullisesti reisille, laskun maksajiksi huudettiin meidät.

Suomi on syytänyt Ukrainalle tukea jo yli 4,6 miljardin euron edestä, ja EU-tasolla puhutaan yli 200 miljardista. Samalla kun oma valtiontaloutemme on kroonisesti alijäämäinen, pumppaamme sotakalustoa ja rahaa maahan, jonka korruptio-ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään.

Kriittinen kysymys kuuluu: mitä tapahtuu, jos Ukraina kaikesta huolimatta putoaa orrelta ja Venäjän tykkitorni kääntyy kohti Suomen rajaa? Siinä vaiheessa meidän taloutemme ja varastomme on vuodatettu kuiviin sodassa, joka ei juridisesti ollut meidän.

Pohjaton piikki: 90 miljardia meni jo, nyt vaaditaan 70 miljardia lisää

Kenen kaikkien sotia meillä on moraalinen ”velvollisuus” rahoittaa? Jos Pohjois- ja Etelä-Korea tai Etiopia ja Kenia ottavat yhteen, avataanko silloinkin suomalaisen veronmaksajan lompakko? Minne raja vedetään?

EU:n rahankäyttö on karannut täysin käsistä:

* Alkuvuodesta 2026 EU nuiji läpi massiivisen 90 miljardin euron lainapaketin Ukrainalle vuosiksi 2026–2027. ”Lainan” takaisinmaksu on sidottu haaveeseen sotakorvauksista tai jäädytetyistä varoista, joihin esimerkiksi Belgia (Euroclearin kotimaana) ei edes uskalla juridisista syistä koskea. Käytännössä piikki on eurooppalaisen veronmaksajan, samalla kun Tšekki, Unkari ja Slovakia kieltäytyivät viisaasti osallistumasta takauksiin.

* Lokakuussa 2026 – vain kuukausia edellisestä – presidentti Zelenskyi ilmoitti EU-huippukokouksessa, että Ukrainan sotakassa vaatii vuodelle 2027 yhteensä 155 miljardia euroa, ja vaati Euroopalta vähintään 70 miljardia euroa lisää aiemman 90 miljardin päälle.

Koska Yhdysvallat on Trumpin johdolla vetämässä rahahanoja kiinni, komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen myönsi lokakuussa 2026 suoraan, että EU ja sen jäsenmaat maksavat jo 80 prosenttia Ukrainan ulkoisesta tuesta. Nyt Bryssel anoo hätäpäissään apua Kanadalta ja Britannialta, jotta 70 miljardin lisäreikä saataisiin tukittua.

Vastikkeetonta rahaa silmät kiinni – missä on EU:n strategia ja kenraalit?

Kaikkein järjettömintä kuviossa on se, että vaikka EU on tehnyt itsestään sodan päärahoittajan ja tosiasiallisen osapuolen, EU:lla ei ole minkäänlaista sotilaallista strategiaa.

Mitä me tarkalleen ottaen tavoittelemme? ”Tuetaan niin kauan kuin on tarpeen” on poliittinen iskulause, ei sotastrategia. missään muussa historiallisessa konfliktissa rahoittaja ei ole lapioinut satoja miljardeja euroja sotaan vaatimatta vastineeksi paikkaa komentopöydässä:

* Jos EU maksaa 80 % viuluista, miksi eurooppalaiset ja suomalaiset kenraalit eivät ole päättämässä siitä, miten sotaa käydään, mihin rahoja ja kalustoa kohdennetaan ja mikä on realistinen sotilaallinen päämäärä (exit-strategia)?

* Sen sijaan toimimme pelkkänä pankkiautomaattina: annamme vastikkeetonta rahaa silmät kiinni ja toivomme parasta, samalla kun sotaa johdetaan Kiovasta käsin vailla tulosvastuuta rahoittajille.

Sotilaallisesti nykyinen malli – annetaan juuri sen verran, ettei Ukraina romahda heti, muttei tarpeeksi voittoon – on puhdasta hulluutta. Yhtäkään sotaa ei ole voitettu kaatamalla rahaa sokeasti mustaan aukkoon ilman selkeää komentoketjua ja tavoitetta.

Sisäinen kuormitus ja kulutussodan matematiikka

Samaan aikaan kun rahoitamme strategiatonta sotaa ulospäin, kannamme raskasta kuormaa sisäisesti. EU-alueelle on virrannut yli 4,4 miljoonaa ukrainalaista, ja Suomessakin heitä oleskelee tilapäisen suojelun piirissä noin 50 000–70 000 (suojelua jatkettiin jälleen aina vuoteen 2028 saakka).

Tämän väestömäärän asuttaminen, vastaanottokulut ja sosiaaliturva maksavat Suomelle satoja miljoonia euroja joka ikinen vuosi – sodan alusta laskettuna puhutaan jo yli miljardin euron kokonaispaukusta. Samalla viranomaisetkin (kuten Europol) ovat joutuneet varoittamaan, että sodan pitkittyessä ja päättyessä Ukrainasta valuu muualle Eurooppaan pimeitä aseita ja järjestäytynyttä rikollisuutta.

Argumentti siitä, että ”Ukraina on Euroopan viimeinen linnake”, on kääntynyt päälaelleen. Eurooppa on jo uhattuna, koska me näännytämme itsemme hengiltä. Tämä on kulutussotaa, jota EU ei voi nykyisellä sokealla shekkivihkostrategialla voittaa. Suomi vuotaa nyt sekä ylä- että alapäästä – ja jos tätä kurssia ei korjata, lopputuloksena ei ole vain Ukrainan tappio, vaan koko Euroopan taloudellinen ja turvallisuus poliittinen konkurssi.