Amerikan oletettu tai todellinen alamäki

Suurten imperiumien nousu, kukoistus, lakastuminen ja tuho on kautta vuosituhansien kiihottanut valtiomiesten (nykyään varmasti myös -naisten), tutkijoiden ja muuten vain kiihottuvaisten mielikuvitusta. Kun omalle kohdalleni lankesi hyvä tuuri tutustua lähemmin yhteen niistä, nimittäin Kiinaan, tunnen toistuvaa halua ottaa sen vertauskohdaksi, esimerkkinä siitä, mikä on kaikkialla ja kaikkina aikoina ollut samankaltaista, mutta myös erilaista. Ja kun maailmaan näyttää taas, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen, muodostuvan kaksi toisiaan vastaan kamppailevaa imperiumia, tällä kertaa haastajana Kiina ja  haastettuna Yhdysvallat, kiinnittyy huomio vääjäämättä myös viimemainittuun.

Teemana, jonka valintaa inspiroi jälleen kerran italialainen sinologi Francesco Sisci, on tällä kertaa kyseenalaistaa teesiä Yhdysvaltain alamäestä. Tosin, kuten usein ennenkin, kertomuksen edetessä päädyn osittain kiistämään sen mitä lähdin selostamaan.

Niinpä otan vauhtia Kiinasta, jolle Yhdysvaltain 250-vuotinen itsenäisyys vastaa niukin naukin yhden hallitsijadynastian aikakautta, ja niitä on ollut siellä noin 3000 vuoden aikana jo kymmenkunta. Niiden katoavaisuuskin on siten havaittu jo kauan sitten. Ming-dynastian (hallitsi 1368-1644) ollessa suurimassa loistossaan (”ming”-kirjoitusmerkki muuten tarkoittaa kiinaksi juuri loistavaa) siellä julkaistiin romaanin muodossa kiinalaisten omakuvaan vieläkin syvästi vaikuttava kertomus maan monessa mielessä ja monen mielestä suurenmoisimman dynastian, koko kansalle nimen antaneen Han-dynastian (206 eea.-220 jaa.), sortumisesta. Se on länsimaisellekin lukijalle havahduttava eepos, ja kiinalaiseen tapaan saattoi olla verhottu ennustus kaiken ja tässä tapauksessa siis Mingin, katoavaisuudesta (kirjan tarkkaa julkaisuajankohtaa ja tekijää ei tunneta) ainakin toistasataa vuotta ennen sen sortumista.

Yhdysvaltain ensimmäinen ”dynastia” olisi ikänsä puolesta lähestymässä loppuaan. Sellaista jo ennustetaankin, kuka toivoen, kuka peläten, eikä vähiten Kiinassa, jossa nykyinen dynastia on vasta kahdeksankymmenen vuoden ikäinen ja siis elää kiinalaisessa katsannossaan varhaisaikuisuutta. Onko Yhdysvaltain alamäki todellista ja vaikka olisikin, onko edessä välikausi ennen seuraavaa dynastiaa vai jotain lopullisempaa, sitä ei parhainkaan ennustaja voi vakavalla naamalla väittää tietävänsä.

Merkkejä Amerikan alamäestä on. Se on yhä maailman suurin kansantalous, osuus maailman kokonaistuotannosta neljänneksen tienoilla, mutta osuus on pitkällä aikavälillä laskenut, huippuajoista noin puoleen. Suhteessa muihin kehittyneisiin maihin ja alueisiin se on kuitenkin viime vuosikymmenet pitänyt hyvin kutinsa ja varsinkin Eurooppaan verrattuna kasvanutkin. Toisaalta kansantalouden viimeaikainen kasvu on keskittynyt hyvin pieneen määrään johtavia teknologiayrityksiä, mikä näkyy varsinkin pörssiarvoissa. Vielä hallitsevampi kuin kansantuote on Yhdysvaltain dollari, jolla yhä laskutetaan valtaosa maailmankaupasta ja joka on yhä hallitseva reservivaluutta. Nämäkin osuudet ovat kuitenkin laskeneet ja yhä laskemassa. Hallitseva asema ei myöskään ole pelkkä siunaus, sillä se jos mikä on mahdollistanut Yhdysvaltain liittovaltion velkaantumisen tasolle, joka olisi vähäisemmillä valuutoilla toimivia maita jo horjuttanut. Nyt on alkanut näkyä ensimmäisiä merkkejä luottamuksen murenemisesta dollariinkin, mikä näkyy uuden valtionvelan korkotason selkeänä kasvuna.

Yhdysvaltain teknologinen johtoasema on ollut välttämätön ja näihin aikoihin asti myös riittävä tekijä ylläpitämään sen johtoasemaa, myös ja eritoten sotilaallista, ja erinäisillä aloilla se onkin yhä ykkönen. Mutta noiden alojen määrä vähenee koko ajan, mikä näkyy sekä koulutuksen, korkeakoulutuksen ja tutkimuksen tason houkuttelevuudessa että tieteellisten keksintöjen muuntumisessa tuotantoa tukeviksi ja kehittäviksi innovaatioiksi. Vertailua on tässä(kin) kohden tehtävä Kiinaan, joka on tietoisesti harjoitetulla politiikalla pyrkinyt ja päässyt avainasemaan tehdasteollisuudessa ja on pääsemässä siihen myös uusissa avainteknologioissa, mutta ei ole päässyt, jos on pyrkinytkään, samanlaiseen hallitsevaan asemaan palvelutuotannossa. Vasta joskus, jos koskaan, voidaan vetää johtopäätöksiä siitä, onko tehdashallien vaihtuminen datahalleihin ollut voittava strategia Yhdysvalloille, vai onko kuitenkin aineellinen tuotanto se, jolla valtion vauraus ja sitä mukaa mahti ylläpidetään ja niitä vahvistetaan. Vai ovatko molemmat välttämättömiä. Tekisi mieli veikata viimemainittua, ja sekin puhuu Kiinan puolesta.

Kiinassa kommunistinen puolue ja Venäjällä turvallisuuskoneiston ja kommunismin raunioista nousseen oligarkkiluokan epäpyhä allianssi (paremman sanan puutteessa) ei komentotaloudesta luopumisesta huolimatta kuitenkaan ole halunnut luopua markkinoiden poliittisesta kontrollista. Luottamus markkinoihin on taas ollut Yhdysvaltain yhteiskuntajärjestelmän vahvuus, ja on sitä tämän analyysin mukaan edelleen. Sen pitää rakentaa uudelleen teollinen perustansa, mutta se ei tarvitse siihen perustavanlaatuista yhteiskunnallista muutosta; Kiina ja Venäjä sen tarvitsisivat. Amerikan valta ei siis (tämän näkemyksen mukaan) ole katoamassa, mutta se muuttaa muotoaan.

Yhdysvaltain perustuslaki pyrittiin laatimaan niin, että yksinvallan tavoittelu ei siellä onnistuisi. Valistusajattelun mukainen vallan hajauttamisen eri valtioelimille, presidentille toimeenpanovallan, kongressille lainsäädäntö- ja budjettivallan sekä oikeuslaitoksen annetun itsenäisen aseman piti tämä taata. Englanniksi tästä käytetään termiä ”checks and balances”, ja näihin päiviin saakka systeemi onkin kutakuinkin tarkoituksensa täyttänyt. Suuretkaan yhteiskunnalliset mullistukset ja kriisit eivät ole sitä horjuttaneet, ja sen muuntumiskyky on ollut suuri.

Mutta, kirjoitukseni innoittajaa haastaen on pakko kysyä, eikö Yhdysvalloissakin se mitä lakeihin on kirjoitettu ja pitkään sovellettukin, kuitenkin pohjimmiltaan ole riippuvainen sellaisesta mitä ei lakeihin voi kirjoittaa eikä vain lakeihin vetoamalla pelastaa, jos se jokin ei enää olekaan voimissaan? Mitä tämä jokin lopulta on, on vaikea pukea sanoiksi, mutta sen murtuminen näkyy monin tavoin: tulon- ja omaisuuden jakaantumisen yhä suurempana epätasaisuutena, eri väestöryhmien erkaantumisena toisistaan aina maailmankuvaa myöten, maantieteellisten alueiden kehityskulkujen eriytymisenä, etnisen ja kulttuurisen kirjon hajoamisena ja eri väestöryhmiä yhdessä pitävien yhteisten etujen, arvojen ja historian eroosiona. Saman voisi varmasti kuvata toisillakin tavoilla eikä tämä lista tietenkään ole kuin pintaraapaisu.

Kiinaan tulee verrattua tässäkin suhteessa, kun se on noussut Yhdysvaltain ja amerikkalaisuuden kovimmaksi haastajaksi. Voisi varmaan tässäkin sanoa, että ei mitään uutta auringon alla: ehkä kiinalaiset näkevät Amerikassa samaa kuin Ming-dynastian aikainen kirjailija kertomuksessaan Han-dynastian tuhosta. Kiina on aina noussut uudelleen, mutta aina monessa suhteessa entisestä erilaistuneena.  Sen esimerkki ei kuitenkaan takaa, että sama tapahtuisi muualla; monet dynastiat ovat sortuessaan vieneet mukanaan valtakuntansakin.

Oli miten oli maailmanhistorian ultrajuoksussa, kun katseen laskee siihen mitä Amerikalle on tapahtumassa sen nykyisen johtajan aikana, ei se paljon lohduta, että se saattaa vuosikymmenten ja -satojen saatossa nousta takaisin siitä kuilusta, johon Donald Trump on sen saattamassa, vaikka hän tuossa maailmanhistoriallisessa perspektiivissä olisikin vain ”un détail de l’histoire” kuten Jean-Marie Le Pen kuittasi aikoinaan natsien juutalaisille kehittämän lopullisen ratkaisun. Löytyy historiasta tietysti runsain mitoin esimerkkejä kaikkivaltiushybriksen valtaan joutuneista suurvaltajohtajista, mutta toista sellaista, joka olisi Trumpin tavoin hylännyt liittolaisensa, uhkaillut ja kiristänyt heitä kerta toisensa jälkeen – jopa monta kertaa tunnissa somealustallaan – ja kosiskellut vastenmielisimpiä diktaattoreita, ei oikein tule mieleen. Yksilötasolla ei voi muuta kuin pitää häntä mielenterveydestään suistuneena, mutta ei sekään paljon lohduta niin kauan kuin hänen oma maansa ei kykene vetämään siitä johtopäätöksiä eikä muu maailma kykene hänelle samalla mitalla vastaamaan. Joitain merkkejä ensin mainitun heräämisestä on voinut ihan viime aikoina aavistella, ja Euroopan ulkopuolella jotkut harvat ovat kyenneet panemaan kovan kovaa vastaan. Mutta ei Eurooppa, ei vieläkään.