Kolmesta sodasta maailmansodaksi, tai sitten ei

Suuria sotia on käyty kautta aikojen, mutta vasta 1900-luvun kaksi suurta sotaa (ensimmäistä kutsuttiinkin alun pitäen tuolla nimellä) saivat ja ansaitsivat maailmansodan nimityksen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Niitä näet käytiin useilla mantereilla samanaikaisesti.

Paitsi että ensimmäisen maailmansodan lopputulos oli iso tekijä toisen aiheuttamisessa, niitä yhdisti sekin, että niissä oli tai niiden aikana muotoutui kaksi melko selväpiirteistä koalitiota: ensimmäisessä yhtäältä Saksa ja Itävalta-Unkari sekä Osmanivaltakunta, toisaalta Ranska, Britannia ja Venäjä, johon myöhemmin liittyi Yhdysvallat. Toisessa olivat vastakkain ”akselivallat” Saksa, Italia ja Japani, ja ”liittoutuneet” Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Ehkä Ranskakin olisi laskettava mukaan, vaikka se pystyi osallistumaan vain rajallisesti, koskapa emämaan oli Saksa heti sodan alussa voittanut ja miehittänyt. Molemmilla pääosapuolilla oli molemmissa sodissa pienempiä kumppaneita ja tietysti oli myös ”aidalla istujia”, jotka koettivat pysytellä erossa sodasta ja kyttäsivät kumpi pääsee voitolle hypätäkseen sen vankkureihin, kuten sanonta kuuluu.

Kolmatta maailmansotaa ei ole syttynyt, vaikka pienempiä on ollut runsaasti. ”Kylmä sota” oli kyllä eräänlainen maailmansota sekin, ja siinä oli hyvinkin selkeät päävastustajat, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen (tosin Neuvostoliiton kohdalla olisi parempi puhua liittolaisiksi pakotetuista).

Nyttemmin alkaa olla selviö, että kylmän sodan alussa muodostunut ja parisenkymmentä vuotta sen päättymisen jälkeenkin sinnitellyt kansainvälinen järjestys on murusina. Se herättää kysymyksen, ovatko nykyiset sodat välienselvittelyä siitä, millainen ja kenen johtama on mahdollinen seuraava kansainvälinen järjestys vai seuraako kaikkien sota kaikkia vastaan -tyyppinen kaaos ilman mitään järjestystä.

Konkreettisemmin: voisivatko nuo tällä hetkellä käynnissä olevat sodat eskaloitua niin, että niistä sukeutuisi taas monilla mantereilla yhtaikaa käytävä suuri sota, maailmansota. Inspiroiduin tähän kirjoitukseen The Financial Timesin kolumnistin Gideon Rachmanin lehdessään julkaisemasta kahdestakin artikkelista, jossa tätä niin ikään pohdittiin, tuoreemmassa liittyen Donald Trumpin ja Xi Jinpingin viimeisimpään tapaamiseen. Hänen identifioimansa kolme mahdollisesti maailmasodaksi yhdistyvää sotaa ovat Venäjän aloittama Ukrainan valloitussota, Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäys Iraniin, joka laajemmassa katsannossa asettuu osaksi Lähi-Idässä jo vuosikymmeniä kyteneitä ja vähän väliä liekkeihin leimahtaneita konflikteja, ja Pohjois-Korean varustautuminen ja osallistuminen Venäjän hyökkäykseen Ukrainaa vastaan. Viimemainittukin asettuu laajemmassa katsannossa osatekijäksi Kiinan pyrkimyksessä maailmanvallaksi, johon sisältyy tavoite hallitsevasta asemasta Itä-Aasiassa (koski se Taiwania, Etelä-Kiinan merta tai koko Tyynenmeren/Intian valtameren aluetta). Siellä ei vielä sodita sanan perinteisessä merkityksessä, mutta aineksia siihenkin kerääntyy kokon ajan lisää.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jo tuottanut verisimmän sodan Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Iranin sodassa on taisteluihin tai niiden seurauksien uhriksi joutunut jo 12 Lähi-idän maata. Pohjois-Korea on virallisesti julistanut luopuneensa Koreoiden yhdistämisen tavoitteesta (tämä tosin tuntuu tyhjältä julistukselta, sillä Koreoiden yhdistäminen Pohjois-Korean mallilla vaatisi joka tapauksessa eteläisen osan valloittamista). Kiina näyttää harjoittelevan Taiwanin meriyhteyksien estämistä, ja sehän on jo vuosia rakentanut tukikohtaverkkoa Etelä-Kiinan meren riutoille ja luodoille, jättäen huomiotta kansainvälisen merioikeussopimuksen nojalla asetetun välimiesoikeuden päätöksen, jolla sen vaatimukset suvereniteettiin tuolla merialueella torjuttiin. Kiinalaiset kalastus-, merivartiosto- ja laivastoalukset ajavat päin filippiiniläisiä aluksia, jotka yrittävät pitää kiinni talousvyöhykkeestään ja napit vastakkain se on myös Vietnamin, tuhatvuotisen vastustajansa, kanssa. Siitä on jo lukuisa määrä vuosia, kun Kiinan ulkoministeri totesi meren rantavaltioille lakonisesti: ”Kiina on suuri” (ja siis te muut pieniä). Siinä siis tosiasiallinen perustelu sen vaatimuksille, vaikka onhan se vedonnut jopa keskiaikaisiin valloitusretkikuntiin, joita Kiina lähetti alueelle ja kauemmaksikin 1400-luvalla Ming-dynastian hallitessa.

Näihin aikoihin saakka nämä kolme konfliktia/konfliktialuetta ovat olleet pääasiassa toisistaan erillisiä. Nyttemmin niihin on kuitenkin alkanut hiipiä päällekkäisyyttä. Ukraina on upottanut iranilaisen rahtilaivan Kaspianmerellä. Yhdysvallat on upottanut iranilaisen laivan Intian valtamerellä lähellä Sri Lankaa. Venäläiset ovat harjoittaneet kovapanosammuntoja Englannin kanaalissa. Kaapeleita on katkottu Itämerellä. Ukrainalaiset sanovat olevansa kehittämässä drooneja, jotka pystyvät lentämään 10 000 kilometriä. Kyber- ja hybridisodat ovat täydessä vauhdissa joka puolella maailmaa.

Päinvastoin kuin maailmansodissa, päävastustajat eivät kuitenkaan ole ryhtyneet suoraan sotaan toisiaan vastaan, vaan sitä käydään sijaissotijoilla ja intensiteetillä, joka ei täytä perinteisen sodan kriteerejä. Tässä kategoriassa on käytössä välineitä, joita ei ennen kenelläkään ollut, mutta niin kyber- kuin hybridisotakin ovat tavoitteidensa kannalta sitä samaa mitä aina on tehty, sekä perinteisen sodan lisukkeena että omana sotanaan. Ennen kuin jotain todella fundamentaalisesti uutta koetaan, on ehkä odotettava hetkeä, jolloin tekoäly ottaa ohjat käsiinsä, ja se ottanee ne silloin käsiinsä kaikessa, ei vain sodankäynnissä. Jos sitä hetkeä koskaan tulee, sanoivat Elon Musk et al. mitä hyvänsä. Ihmisen apurinahan se jo sodankäynnissä toimii.

Ukrainan hyökkäys Irania vastaan Kaspianmerellä oli yksi merkki, jos kohta vielä pieni, konfliktien ”läikkymisestä” yli tähänastisten rajojensa. Kiinan ja Pohjois-Korean tuki Venäjälle ja viimemainitun vastapalveluna Pohjois-Korealle toimittama aseteknologia, kenties ydinaseteknologiakin, voi olla alkusoittoa Ukrainan sodan läikkymisestä Aasian suuntaan. On jopa arveltu, että Ukraina olisi aktiollaan Kaspianmerellä suorastaan pyrkinyt läikyttämään, jotta sen tukijoiden olisi tiivistettävä omaa koalitiotaan. Tuntuu kyllä kaukaa haetulta. Sen sijaan ei tunnu kaukaa haetulta, että Ukraina pyrkisi voittamaan Yhdysvallat uudestaan puolelleen osallistumalla sen sotaan Irania vastaan tälläkin tavalla; droonisotaosaamistaanhan se on jo siellä jakanutkin.

Yhtä selkeitä alliansseja tai koalitioita kuin maailmansodissa ei nyt vielä ole muodostunut, mutta joitakin niiden tunnusmerkkejä on jo nähtävissä. Selkein sellainen on Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean ryhmittymä. Amerikassa jotkut ovat alkaneet kutsua sitä ”vastustajien akseliksi”. Sen vastapuolella, jonka perinteisten olojen vallitessa muodostaisivat keskeiset demokraattiset maat, siis Pohjois-Amerikka ja Eurooppa vahvistettuna kourallisella demokratioita muualta maailmassa, tilanne ei ole ainakaan vielä sekään vertaa selkeä kuin vastustajien akselissa. Monet niistä ovat yhteiskuntina vaikeammin varsinkin henkisesti mobilisoitavissa kuin autoritääriset maat varautumaan ja varustautumaan maailmaan, missä sota on aina mukana kuvassa ja sen vaara kouriintuntuva. Varsinkin Euroopassa näkyy päinvastoin hyökkääjän puolelle asettumista. Yhdysvallat on puolestaan nykyisen johtajansa aikana hylännyt koko sen järjestelmän, joka sen johdolla toisen maailmansodan jälkeen valtioiden välisiä suhteita sääntelemään pystytettiin. Tämä ei ole oikea paikka kerrata kaikkea sitä, miten Trump apureineen on sitä tehnyt ja tekee, mutta se on selvää, että tällaisesta maasta ei enää ole demokratioiden koalition johtajaksi ja esimerkiksi muille. Mahtinsa takia se on kuitenkin edelleen ”indispensable nation”, mutta ei siis enää siinä merkityksessä, jossa termiä ennen käytettiin.

Tässä kuvatut kolme sotaa/passiivis-aggressiivista konfliktia ovat ehkä selvin esimerkki uhkaamassa olevasta erillisten konfliktien sulautumisesta yhdeksi maailmanlaajuiseksi sodaksi, mutta eiväthän ne ainoat käynnissä olevat sodat ole. Afrikassa ulottuu Somaliasta Sudanin kautta mantereen länsirannikolle asti väkivaltaisen kamppailun näyttämöitä, joilla on potentiaalia läikkyä yli alueensa. Ja miksei samaa potentiaalia olisi myös läntisellä pallonpuoliskolla, jossa Trumpin Yhdysvallat käyttäytyy kuin siirtomaaherra ikään. Kuubassa on ennenkin koettu lähes apokalyptiseksi kehittynyt kriisi; miksei niin voisi käydä uudestaankin?