Nuutuu vaan ei kaadu

Tämä kirjoitus pitää aloittaa kehumalla Suomen pankkia, ja vieläpä henkilökohtaisesta, ehkä jopa itserakkaasta syystä. Nimittäin, saan heiltä yhä kutsuja BOFITin, pankin nousevien talouksien tutkimuslaitoksen (sana ”nouseva” kyllä vähän hymyilyttää, sillä tutkittavien joukossa on nykyään niin nousunsa jo tehneitä, laskevia kuin ehkä vielä nouseviakin talouksia) järjestämiin tilaisuuksiin, niin netissä kuin paikan päälläkin. Jos joku sattuisi tämän pankissa lukemaan, välittäköön kiitokset laitokselle tästä huomaavaisuudesta, jonka toivon jatkuvan.

Kiina on laitoksen tutkittavia maita ja ehkä siksi kutsuja tulee, koska olin sen maan kanssa aika paljon tekemisissä virkaurallani. Nyt kommentoin kuitenkin Venäjää, vaikken sen suhteen voi asiantuntijan, saati ”erikoisasiantuntijan”, arvovaltaa vaatia. BOFIT on seurannut Venäjää jo kauan ennen sen hyökkäystä Ukrainaan vuonna 2022, mutta otan kuitenkin lähtökohdaksi ja inspiraation, ehkä hieman myös provokaation, lähteeksi sen viimeisimmän, 5.10.2026 julkaiseman Venäjä-ennusteen seuraaville parille vuodelle. Se sai välittömästi ilmestyttyään runsaasti julkisuutta, mutta kaipa yksi kommentoija vielä sekaan mahtuu. Omat pointtini eivät kuitenkaan kohdistu niinkään ennusteen yksityiskohtiin kuin laveampiin näkymiin.

Välittömästi Venäjän hyökkäyksen jälkeen oli varsin yleinen arvio, ja niin ennusti silloin myös BOFIT, että Venäjän talous kärsisi pahanlaisen romahduksen, jopa 10-15 prosentin pudotuksen kansantuotteeseen. Niin ei käynyt eikä ole käynyt myöhemminkään, ei vaikka sanktioita Venäjälle on asetettu kerta toisensa jälkeen ja ne ovat aina vain koventuneet. Erehdyksestä on opittu eikä romahdusta enää ennusteta, ei nyt julkistetussa BOFITin ennusteessakaan. Hidasta kuihtumista, stagnaatiota, sen sijaan kyllä.

Kansantalouden (poisluettuna sotilasmenot) stagnaation ohella ja takia Venäjän federaatiobudjetit (eli siis keskushallituksen budjetit) ovat muuttuneet yhä alijäämäisemmiksi, sillä sotamenot ovat kasvaneet budjetoitua nopeammin kulutussotaan joutumisen takia mutta ehkä myös siksi, että asiat on haluttu esittää parempina kuin ne ovat. Näihin aikoihin asti alijäämiä on voitu paikata käyttämällä hyvinä aikoina kerättyjä, öljyn- ja kaasunviennin tuloista rahastoituja varoja, mutta tämä laari alkaa tyhjentyä. Niinpä edessä on velanotto. Valtionvelka on sinänsä Venäjällä pieni, vain noin 20 prosenttia bkt:stä, jollaisesta useimmissa markkinatalousmaissa voidaan nykyään tuskin haaveillakaan. Mutta silti on kysyttävä, mistä Venäjän valtio voi lainata, kun se on suljettu ulos kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta. Jäljelle jää kotimaa, sillä Venäjän harvat kumppanit joko eivät halua sitä näin pönkittää (Kiina) tai eivät siihen pystyisi vaikka haluaisivatkin (muut).

Venäjällä on pankkeja, niin valtion omistamia kuin yksityisiä, ja valtion siunauksella toimivia ja siitä riippuvia yritysimperiumeja oligarkkeineen. Poliittinen järjestelmä eli Vladimir Putinin valta-asema takaa sen, että viime kädessä yksityisetkin yritykset tekevät mitä valtio määrää ne tekemään. Ne ovat ilmeinen rahanlähde. Valtio eli Putin voi määrätä myös keskuspankin rahoittamaan valtion menoja, kansankielellä painamaan rahaa. Sen sijaan Putinkaan tuskin pystyy määräämään, että sellaisesta ei saa seurata inflaatiota ja kaikenlaisia muita ikäviä seurauksia. Putinin virka- ja sielunveli Atlantin takana näyttää uskovan, että koska ”Amerikka on paras velallinen”, hän voi seurauksitta vaatia keskuspankkia alentamaan korot haluamalleen tasolle, prosenttiin tai alle. Yhdysvaltain 30-vuotisten valtionobligaatioiden kaupaksi saaminen näyttää kuitenkin nyt edellyttävän yli viiden prosentin korkoa. ”Markkinaa” hänkään ei siis voi käskeä tai ainakaan saada tottelemaan. Putin tuskin pystyisi samaan oman maansa sisälläkään, ja näyttäisi tämän ymmärtävän, mikä on yllättävää hänen taustallaan.

Neuvostotodellisuudessa kasvamisesta ja salaisen poliisin kouluttamana ja kasvattamana kokemastaan aikuisuudesta huolimatta Putin on nimittäin jostain omaksunut talous- ja rahapoliittiset näkemykset, jotka ovat ristiriidassa – ainakin näennäisesti – hänen totaaliseen itsevaltaan pyrkivän muun politiikkansa kanssa. Miten hän lieneekin niihin päätynyt, valtion taloutta on hänen valtakaudellaan hoidettu länsimaisittainkin arvioiden melko rationaalisesti, ja keskuspankki on niinikään voinut harjoittaa rationaalista rahapolitiikkaa. Sota on kuitenkin tehnyt sen entistä vaikeammaksi ja – edellä viitattuun BOFITin ennusteeseenkin nojaten – tekee siitä tulevina vuosina yhä vaikeampaa. Keskuspankin pääjohtajan asemaa onkin aika ajoin arvuuteltu (ei sentään hänen kohdallaan poistumista virasta ikkunan kautta), mutta siellä nainen (mikä kannattaa harvinaisuutensa takia mainita) vain edelleen istuu.

Eräs tuntemani, jo vuosia sitten edesmennyt suomalainen Venäjä-asiantuntija kirjoitti kirjassaan, että Neuvostoliitossa ei todellisuudessa koskaan siirrytty toisen maailmansodan jälkeen pois sotataloudesta. Neuvostoliiton romahdettua siirryttiin pois neuvostomallisesta komentotaloudesta järjestelmään, jota on kuvattu ja voidaankin kuvata esimerkiksi rosvokapitalismiksi, mafiataloudeksi tai kleptokratiaksi (vaikka viimemainittu termi kuvannee paremmin koko poliittista ja talousjärjestelmää). Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen elettiin ensin entiseen malliin, mutta aivan viime vuosina on ollut vuorossa siirtyminen taas kohti sotataloutta, vaikka ei neuvostomalliseen komentojärjestelmään. BOFITin mukaan Venäjä käyttää suoranaisiin sotilasmenoihin ja ”kansalliseen turvallisuuteen”, mitä se sisältäneekin, vajaan neljänneksen federaatiobudjetista, mikä vastaa vajaata kymmenesosaa kansantuotteesta. Näihin(kin) lukuihin on syytä panna ”uskottavuuslisää”, koska kaikki sotilasmenot tuskin näkyvät julkisessa kirjanpidossa, kuten eivät välttämättä kaikki muutkaan menot.

Yksi syy Putinin menestykseen valtansa vakauttamisessa oli se, että hän onnistui lopettamaan 1990-luvulla vallinneen kaaoksen ja takaamaan väestölle palkkojen ja eläkkeiden maksamisen. Tässä häntä auttoi Venäjän ylivoimaisesti tärkeimpien vientituotteiden, öljyn ja kaasun, maailmanmarkkinahintojen kehitys, joka toi valtion kassaan runsaasti tuloja. Tyypillisistä petrotalouksista poiketen niitä ei Putinin Venäjällä pantu saman tien menemään, vaan mitä ei katsottu tarvittavan väestön tyytyväisenä pitämiseen, käytettiin asevoimiin ja siirrettiin vararahastoihin (korruptio tietysti pois lukien). Mutta Putinille öljy ja kaasu olivat myös ”strateginen” tuote; hänen käyttämänsä ilmaisu, jonka todellista viestiä ei pitkään aikaan lännessä ymmärretty. ”Strateginen” tarkoitti samaa kuin ”ase”, jota käyttämällä luotiin riippuvuutta, ja sitä puolestaan ostajamaiden painostamiseen toimimaan halutulla tavalla. Tähtäimessä olivat etenkin Venäjän naapurit, mutta niiden lisäksi erityisesti Saksa.

Öljyllä ja kaasulla oli avainasema jo Neuvostoliiton taloudessa ja ylipäänsä pystyssä pysymisessä. Jälkeenpäin on arvioitu, että neuvostojärjestelmä oli taloudellisesti päätymässä umpikujaan jo 1970-luvulle tultaessa, mutta sen pelastukseksi tulivat öljykriisit ensin vuoden 1973 Jom Kippur -sodan jälkeen ja toisen kerran 1970-80-lukujen vaihteessa. Ja avainasemassa öljy ja kaasu olivat Neuvostoliiton kaatumisessakin: 1980-luvun puolimaissa niiden hinnat romahtivat ja se merkitsi lähtölaskennan alkamista, vaikka sitä ei sillä hetkellä monikaan tainnut ymmärtää. Tuskin vielä silloin edes Jegor Gaidar, joka parikymmentä vuotta myöhemmin kuvasi Neuvostoliiton kaatumista kirjassaan ”Imperiumin tuho”.

Putinin ”strateginen” tuote ei ole ihan heti menettämässä merkitystään, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus maailman primäärienergiasta on yhä neljä viidesosaa ja öljyn ja kaasunkin kuutisenkymmentä prosenttia (sanoo tekoäly). Mutta pitkällä – ja pitkä merkinnee tässä vuosikymmeniä – aikavälillä sen varaan laskeneilla, olivatpa tuottajia tai käyttäjiä, on edessään ankea tulevaisuus, sillä sekä ympäristön pilaantuminen, varantojen ehtyminen että uusiutuvien energiamuotojen kilpailukyky teknologian kehittyessä siirtää niitä marginaaliin. Jos joku niin Venäjä nojaa fossiiliseen energiaan, joten sillä on tuo ankea tulevaisuus edessään, sillä merkkejä suunnanmuutoksesta ei siellä ole näkyvissä. (Trumpin johtamalla Yhdysvalloilla on muitakin vaihtoehtoja, niin energian kuin presidentin suhteen.)

Valitettavasti vain tuo tulevaisuus saapuu liian hitaasti auttaakseen Ukrainaa, ja kuten on nähty historiasta, imperiumit usein sortuvat väkivaltaisesti.