Trumpin sotaretki voi horjuttaa Egyptiäkin

Sananlaskussa sanotaan, että kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydälle. Maailmanpolitiikassa tapahtuu jotain samankaltaista, kun hegemonin voimat ehtyvät tai sen kyky nähdä etujansa ja halu puolustaa niitä himmenevät. Päinvastoin kuin luonnon hiirten maailmassa, maailmanpolitiikan hiirten näkökulmasta kyse ei kuitenkaan ole aina eikä ehkä pääasiassakaan hilpeästä pöydälle hyppimisestä, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Kyse voi olla ja usein onkin siitä, miten suojella itseään pienemmiltä pedoilta, kun suojelijana toiminut kissa on menettänyt otteensa tai halunsa suojelua jatkaa.

Tämä tuli mieleen lukiessani taas yhtä Lähi-Itää koskevaa pohdiskelua, jossa huomio kohdistettiin siihen, mitä seurauksia katastrofiksi ja riippakiveksi osoittautuneesta Donald Trumpin sotaretkestä Iranin kimppuun on jo ollut ja voi odottaa. Sodan sotilaallista loppua on vielä uskaliasta ennustaa, mutta sen verran on jo selvää, että Yhdysvaltain vaikutusvalta Lähi-idässä on kärsinyt takaiskun, josta se ei siitä hevin toivu entiselleen, jos toipuu ollenkaan.

Seuraukset ovat moninaiset, liian moninaiset sellaisen hallita, joka ei ole käyttänyt vuosia Lähi-Idän tuntemuksensa kasvattamiseen, mutta uskaltaudun kuitenkin esittämään muutaman kommentin, keskittyen nyt Egyptiin. Se on ollut Yhdysvaltain liittolainen (ja suojeluksessa) siitä asti, kun sen silloinen presidentti Anwar el-Sadat vaihtoi 1970-luvulla Neuvostoliiton Yhdysvaltoihin ja teki rauhan Israelin kanssa. Rauha on pitänyt, vaikka sitä aiheesta kylmäksi luonnehditaankin.

Egypti ei ole ollut paljon esillä ainakaan Suomessa tämän sodan seurauksia käsiteltäessä. Viimeksi muistan sen olleen laajemmin Suomessa huomion kohteena niin sanotun arabikevään aikana puolitoista vuosikymmentä sitten, kun sen pitkäaikainen johtaja Hosni Mubarak syöstiin vallasta ja maata johti lyhyen aikaa Muslimiveljeskuntana tunnetun islamistisen järjestön johtaja. Hänet puolestaan syöksi vallasta sotilasjohto (joka oli ollut Mubarakinkin vallan perusta), ja se pitää valtaa edelleen, presidenttinä Abdel Fattah al-Sisi.

Pohdintaa Egypti kyllä ansaitsee, siinä määrin keskeinen valtio se alueellaan on. Se on ylivoimaisesti suurin arabimaa väestöltään, mutta ei taloudeltaan (vasta neljäs), koska sillä ei ole mainittavia öljy- ja kaasuvarantoja, joihin Lähi-idän useimpien valtioiden talous ja kansainvälinen merkitys nojaa (on siellä sellaisiakin, joilla niitä ei ole, mutta eipä ole sitten kansainvälistä merkitystäkään, ellei sitten terrorismin ja muuttoliikkeen tyyssijana). Sen sijaan Egyptillä on Suezin kanava, jonka läpi kulkee huomattava osa maailmankaupasta, ja vaikkei se ole ainoa Egyptistä kansainvälisesti tärkeän tekevä asia, yksi tärkeimmistä se on. (Sivumennen, tänä vuonna muistellaan kanavan kansallistamisesta seurannutta Suezin kriisiä, jonka jälkiselvittelyihin Suomikin pääsi mukaan lähettämällä ensimmäistä kertaa rauhanturvaajia YK:n operaatioon vuonna 1956. Puhumattakaan Pekasta ja Pätkästä Suezilla.)

Iranin tukemien Jemenin houthi-kapinallisten sotilaallinen menestys Punaisen meren Arabian niemimaan puoleisen rannikkokaistan valtaamisessa on tuonut Yhdysvaltain ja Israelin Irania vastaan huonosti menneen sodan Egyptin liepeille. Ilmeinen syy on Punaisen meren ja Suezin kanavan avainasema merikuljetusreittinä ja Iranin halu tukkia sekin.

Muutakin voi seurata. Egypti on epävakaa diktatuuri, jonka talous on ollut jo kauan kurjassa kunnossa aivan perusasioista kuten väestön ruokkimisesta lähtien, ja sitä uhkaavat sisäisten syiden ohella myös muut sen ympärillä olevat konfliktit. Heti sen eteläpuolella on Sudan – molemmat Sudanit – akuutteine ja potentiaalisine sisällissotineen, eivätkä kaukana ole niiden eteläpuolella sijaitsevat Eritrea ja Etiopiakaan, joissa hauras rauhantila näyttää taas olevan murtumassa. Niilin varrella elää 120 miljoonaa ihmistä. Mikäli Egyptikin alkaisi murentua, mikä ei ole enää vain teoreettinen vaara, seuraukset ulottuisivat laajalle eikä vähiten Eurooppaan. Esimerkiksi pakolais- ja siirtolaismäärät voisivat nousta tasolle, johon verrattuna nykyiset määrät ovat pelkkiä purosia. Puhumattakaan tietysti mainitusta kanavasta, jonka hallinnasta voisivat silloin taistella Punaisen meren molemmilla puolilla toisiaan vastaan ja ulkopuolisten asiaa ajavat enemmän tai vähemmän valtiolliset ryhmittymät.

Pakolaiset ovat potentiaalisesti ongelma Egyptille myös toisin päin: palestiinalaiset Gazasta mutta myös Siinailta, missä muhii edellä mainitun muslimiveljeskunnan ylläpitämä beduiinipaimentolaisten kapinaliike, jota Egypti ei ole saanut kukistettua. Se on myös ollut syy Egyptin kieltäytymiseen avaamasta rajaansa Gazaan.

Egyptin suhde Saudi-Arabiaan on turvallisuus- ja taloudellisten tekijöiden monimutkainen kokonaisuus, jolla on juuret vuosikymmenien takaisessa menneisyydessä. Gamal Abdel Nasserin johtama Egypti kävi Jemenissä 1960-luvulla sotaa sen liittämiseksi haaveilemaansa Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, ja tuo sota oli sodankin mittapuulla erityisen julmaa. Sen muisto on yksi syy Egyptin haluttomuuteen suostua Saudi Arabiaa tosiasiassa johtavan kruunuprinssi Muhammad bin Salmanin pyyntöön lähettää joukkoja saudeille ylivoimaisiksi osoittautuneita houtheja vastaan Jemeniin.

Vaakakupissa on myös se, että Saudi-Arabia on ollut Egyptin huteralla pohjalla olevien finanssien tärkeä pystyssä pitäjä. Nyt finanssit ovat erityiset huteralla pohjalla, kun tulot Suezin kanavan liikenteestä ovat jyrkästi supistuneet ja turismi vähentynyt, koska kuljetuskustannukset, varsinkin lentoliikenteen hinnat, ovat jyrkästi nousseet.

Kaiken kukkuraksi Egypti alkaa pian tuntea Niiliin Etiopiassa rakennettavien uusien patoien vaikutukset, joiden myötä sitä uhkaa joen tuomien vesivarojen osittainen menettäminen. ”Niilin lahja”, johon Egyptin koko olemassaolo on perustunut, uhkaa kuihtua.

Egypti on maailman vanhimpiin kuuluvan, ellei suorastan vanhimman sivilisaation syntysija, ja vaikka faaraoiden Egypti hävisi jo kaksi vuosituhatta sitten, jälkiä siitä on maa täynnään. Napoleoninkin, jonka vähemmän tunnettuihin saavutuksiin (tosin varmaankin tahattomaan) kuuluu länsimaiden havahtuminen tuon muinaisen sivilisaation suuruuteen, sanotaan lausuneen joukoilleen pyramidien varjossa: ”Sotilaat, neljäkymmentä vuosisataa katsoo teitä!”

Sopinee tämän pintaa raapaisseen ja vain yhtä Lähi-Idän nykyisen akuuteimman konfliktin osa-aluetta koskevan kommentin lopetukseksi ottaa vauhtia vielä kauempaa historiasta ja linkata se todelliseen megatrendiin, aavikoitumiseen ja ihmislajin selviytymistaisteluun sen edessä ennen ja nyt.

Koska historia, ja varsinkin Välimeren kulttuuripiirin historia oli nuoruudessani koulussa vielä tärkeä (ja pakollinen) oppiaine, opin senkin, että muinaisen Egyptin syntyyn vaikutti, jopa sen aiheutti, Saharan aavikon syntyminen, mikä puolestaan ei suinkaan ollut tapahtunut satoja tuhansia tai miljoonia vuosia sitten, vaan suurin piirtein samoihin aikoihin kuin jääkausi päättyi pohjoisessa. Niin, se siis oli itse asiassa osa samaa ilmiötä, ilmaston lämpenemistä (mistä se johtuikaan), kuten nyt eteläisen Euroopan jo aavikoitumista muistuttava kuivuminen on osa ilmiötä, jossa jäätiköt sulavat napa-alueilla.

Savannista autiomaaksi muuttuva Sahara pakotti homo sapiensin kehittämään Niilin laakson ja suiston kasteluun perustuvan sivilisaation henkensä pitimiksi. Se ei ollut ainoa jokilaaksosivilisaatio, mutta kapein se laakso varmaan oli: itsekin olen nähnyt aavikon alkavan kapeimmissa kohdissa muutaman metrin päässä joesta.

Kymmeniä miljoonia vuosia aikaisemmin kuuma ja kostea ilmasto oli tuottanut perustan öljy- ja kaasuesiintymille, jotka ovat puolestaan tuottaneet suuren osaan siitä ”geopolitiikasta”, joka vieläkin määrittelee Lähi-Idän asemaa suurpolitiikassa. Se aikakausi on näillä näkymin hiljalleen – ihmiselämän mittapuulla hyvin hitaasti mutta ihmissuvun mittapuulla hyvinkin nopeasti – päättymässä. Viimeistään jälkimmäisellä mittapuulla selviää, pysyykö alue geopolitiikan polttopisteenä fossiilienergian aikakauden jälkeenkin vai vaipuuko se unohdukseen.

Kuka tietää; onhan siellä tarjolla myös toista energiamuotoa: auringonvaloa. Ja kuinka julma prosessi tulee olemaan, kävipä kummin päin tahansa, sen kouriin joutuville.