Voiko epäeettinen sopimus olla lopulta tie kestävään rauhaan Ukrainassa?

Venäjä on pelannut aikaa Ukrainassa. Ukraina on samaan aikaan menestynyt aiempaa paremmin ja kyennyt tekemään iskuja syvälle Venäjälle ja vahingoittanut hyökkääjän infrastruktuuria ja öljynjalostuslaitoksia, joista Venäjän talous on riippuvainen. Eurooppa on joutunut lisäämään tukeaan Ukrainalle Yhdysvaltain vähennettyä apua Trumpin palattua valtaan.  Toiveajattelusta huolimatta Putinin asema näyttää jopa vahvistuneen. Mahdolliset haastajat ja opposition jäsenet päätyvät vankilaan, maanpakoon tai kuolevat epäselvissä olosuhteissa.

Ukrainan sodassa on nähtävissä piirteitä Espanjan sisällissodasta, joka toimi uuden sotateknologian kokeiluympäristönä ennen toista maailmansotaa. Myös siviiliväestö sai tuta syöksypommittajien tuhovoiman. Ukrainassa erityisesti miehittämättömien järjestelmien käyttö on muuttanut sodankäynnin luonnetta. Drone-sodankäynnin myötä erityisesti  perinteinen panssariase on osoittautunut haavoittuvaiseksi. Toisaalta sota muistuttaa ensimmäisen maailmansodan kaltaista kulutussotaa, jossa rintamalinjat liikkuvat hitaasti. Sota tuntuu olevan pattitilanteessa. Venäjän resurssit eivät riitä lyömään Ukrainaa, eikä Lännen tukema Ukraina puolestaan kykene työntämään hyökkääjää pois alueeltaan. Täysin uutta ei myöskään ole atomiaseen käytön uhka, onhan se tuttua jo Korean ja Vietnamin sodan ajoilta. Samaan aikaan sekä Venäjä että Länsi pelkäävät suoraa yhteenottoa.

Lännen yhtenäisyys on ajoittain ollut koetuksella ja päätöksenteko hidasta. Samalla länsimaat ovat kuitenkin kyenneet ylläpitämään merkittävää poliittista, taloudellista ja sotilaallista tukea Ukrainalle. Ilman tätä tukea Ukraina ei olisi kyennyt jatkamaan sotaa. Saksan ja Ranskan sisäpoliittiset ongelmat eivät ole olleet omiaan helpottamaan vaikeaa tilannetta.

Ennen toista maailmansotaa aikansa suurvallat, Saksa, Iso-Britannia, Ranska ja Italia sopivat Münchenin sopimuksella ilman Tšekkoslovakiaa sudeettialueiden luovuttamisesta Saksalle. Seuraavaksi nähdään, onko luvassa uusi Münchenin sopimus, jossa suurvallat Venäjä, USA ja Kiina sopivat Ukrainan alueen jakamisesta ohi ukrainalaisten. Käytännössä tämä tarkoittaisi Venäjän miehittämien Krimin ja Itä-Ukrainan alueiden menettämistä. Merkillepantavaa on, että Münchenin sopimus ei Chamberlainin optimismista huolimatta pitänyt. Hitlerin ruokahalu vain kasvoi syödessä tunnetuin seurauksin.

Epäeettinen menettely, jossa neuvottelut käydään ilman ukrainalaisia, voi olla lopulta ainoa tie rauhaan. Samalla tulee kuitenkin miettiä, mikä olisi paras mahdollinen saavutettavissa oleva ratkaisu, voisiko ratkaisu olla se, että alueluovutusten vastapainoksi Ukraina pääsee Naton jäseneksi? Tähän Putin ei ole kertomansa mukaan valmis, mutta toisaalta neuvotteluissa käydään aina kauppaa ja myös Lännellä on neuvotteluvoimaa.

Haasteena voi olla Trumpin johtaman Yhdysvaltojen mahdollinen pyrkimys nopeaan ratkaisuun, mikä saattaa johtaa  Ukrainan ja Euroopan kannalta huonoon lopputulokseen. Sen sijaan sopii toivoa, että Trump osoittautuisi Putinin kanssa neuvotellessaan maineensa veroiseksi diilin tekijäksi ja käyttäisi neuvottelutaitojaan myös Venäjän pakottamiseksi tulemaan vastaan alkuperäisistä tavoitteistaan. Tämä on olennaista myös kestävän rauhan kannalta. Rajoitukset Ukrainan asevoimien kokoon tai puolustusteknologiateollisuuteen nostavat uuden sodan riskiä, vaikka Putin varmasti haluaa esittää asiat päinvastoin.

Yhdysvalloilla että Kiinalla on omia strategisia ja taloudellisia intressejään suhteessa Venäjään ja sen luonnonvaroihin. Tämä selittänee omalta osaltaan myös Trumpin Venäjää myötäilevää politiikkaa. Resurssien hallinta on aina ollut ja tulee aina myös olemaan keskeisessä osassa maailmanherruutta tavoiteltaessa. Kiinan Xi Jinpingille sopii sinänsä oikein hyvin, että Länsi ja Venäjä kuluttavat molemmat resurssejaan Ukrainassa. Venäjän talous on pakotteiden myötä ajautunut entistä enemmän riippuvaiseksi Kiinasta.

Rauhanneuvottelut, joissa ukrainalaisten oma vaikutusvalta jäisi vähäiseksi, olisivat vaikeasti oikeutettavissa eettisestä näkökulmasta. Samalla on kuitenkin syytä pohtia, missä vaiheessa raskas rauha muuttuu paremmaksi vaihtoehdoksi kuin loputon sota. On huomattava, että vaikka Länsi antaa Ukrainalle taloudellista tukea ja aseapua, suurimman inhimillisen hinnan sodan jatkamisesta maksavat ukrainalaiset. Urhoollisesti taistelua johtaneen presidentti Zelenskiyn asema on joka tapauksessa vaikea. Sodan lopettaminen alueluovutuksineen voidaan tulkita petokseksi Ukrainan kansaa kohtaan.

Kestävän ratkaisun ehtona olisi, että Ukraina saisi vastineeksi uskottavat turvallisuustakuut sekä mahdollisuuden rakentaa tulevaisuutensa itsenäisenä, demokraattisena valtiona osana Eurooppaa, sen sijaan, että siitä tulisi osa Venäjän etupiiriä tai että se jäisi välitilaan puolueettomaksi maaksi Lännen ja Venäjän väliin. Vaarana on, että pohjaa kestävälle rauhalle ei yrityksistä huolimatta saavuteta ja väliaikaista aselepoa seuraa uusi konflikti.