Vuonna 1985 oltiin iloisia nuoria – Oliko se sittenkään niin hyvä vuosi?

Vuosi 1985 muistetaan Tampereella erityisenä. Se oli manserockin suurvuosi ja Ilves voitti silloin toistaiseksi viimeisen kerran jääkiekon Suomen mestaruuden. Minä olin silloin kevään ylioppilas ja tuore grillikioskiyrittäjä. Muistan tuon vuoden myös siitä, että lapsuuden suosikkini Everton voitti tuona vuonna Englannin liigan. Sen sijaan minulle kaikkein tärkeimmän eli VaLePa:n menetysvuodet olivat vielä kaukana edessä. Tuolloin kukaan ei uskonut, että siitä voisi 2010-luvulla tulla moninkertainen Suomen mestari.

80-luvun puoliväli oli vahvan talouskasvun aikaa, lujaa meni monilla aloilla. Lama oli odottamassa vasta 90-luvun alussa. Maailman johtajia olivat silloin Ronald Reagan, Margaret Thatcher ja Mihail Gorbatshov. Idän ja lännen välinen jännite oli hiipumassa ja Euroopassa elettiin rauhan aikaa. Suomea johti silloin Mauno Koivisto, jota voi luonnehtia oikeistososiaalidemokraatiksi. Tosin ulkopolitiikassa Koivisto oli varovainen, kuten sitten 90-luvun alussa saatiin nähdä.

Vuonna 1985 Suomi ei ollut Euroopan Unionin jäsen, eikä tietenkään NATO:n jäsen. Ulkopolitiikkaa hallitsi idänsuhde Neuvostoliittoon ja länteen pidettiin lähinnä kauppasuhteita ja käytettiin sitä liikkumavaraa, minkä idänsuhteet mahdollistivat. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen avasi Suomelle oven länteen. Siihen asti me olimme yhteiskuntajärjestelmältämme länsimaihin kuuluva, mutta ulkopolitiikassa liikkumatila oli rajallinen. Sellainen oli siis Suomen asema maailmassa minun nuoruudessani.

Muutenkin elämä poikkesi aika paljon nykyisestä, eikä parempaan suuntaan. Esimerkiksi elinajanodote on noussut 10 vuodella, mikä on kuusikymppiselle iso asia. Terveydenhoito on siis kehittynyt melkoisesti ja useampi pääsee hyvässä kunnossa eläkkeelle kuin aiemmin, vaikka eläkeikää onkin hieman nostettu.

Aivan eri tasolla on myös esimerkiksi yhteydenpito ulkomailla asuviin ystäviin. Vielä 80-luvulla se tehtiin kirjeillä ja kalliilla puhelinsoitolla, nyt se on mahdollista nopean nettiyhteyden avulla hyvin halvalla, vaikka monta kertaa päivässä. Ja sitten se bensanhinta. Silloin 99-oktaaninen bensa maksoi 3,76 markkaa litralta, kun keskimääräinen kuukausipalkka oli 5 785 markkaa. Nyt vastaavat luvut ovat 98-oktaanisella 2,40 euroa litralta ja kuukausipalkka 3 600 euroa. Litroja sai siis kuukausipalkalla suunnilleen saman verran, mutta 80-luvulla auto kulutti bensaa reilusti enemmän eli ajaminenkin on halventunut ja autojen laatu hurjasti parantanut.

Kun katson nyt kuusikymppisenä sinne vuoteen 1985, jolloin olin 19-vuotias, niin lähes kaikki asiat ovat menneet parempaan suuntaan, vaikka ne nuoruuden muistot kivoja ovatkin. Yksi asia toki on huonommin ja se on vakava asia. Euroopassa on sota ja uhka sen leviämisestä on todellinen. Venäjä haluaa laajentaa reviiriään omista tappioistaan ja oman kansansa kärsimyksistä välittämättä. Tällaista ei ollut vuonna 1985 ja se vetää vakavaksi.

Erityisesti huolestuttaa se, että läntisessä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ajattelevat asioita hyvin lyhytnäköisesti. Ranskassa ei ole valmiutta nostaa eläkeikää, vaikka se on Euroopan maiden alhaisimpia. Saksassa ei ole halukkuutta lisätä työntuntien määrä, vaikka vuosityöaika on Euroopan lyhin. Iso-Britanniassa ei haluta tehdä muutoksia eläkejärjestelmään, vaikka se nostaa eläkkeitä liikaa suhteessa talouden kantokykyyn. USA on sisäisesti täysin hajalla liberaalien ja konservatiivien välisessä identiteettipoliittisessa taistelussa ja valtionvelka on kestämättömällä tasolla. Ja Suomessa ei tahdota ymmärtää sitä millaisia uudistuksia on välttämätöntä tehdä, jotta valtion nopea velkaantuminen voidaan saada hallintaan.

Pahinta olisi se, että lännessä ei kyetä tekemään uudistuksia, joilla taloudellinen kilpailukyky ja siten myös sotilaallinen kyvykkyys turvataan. Kiina haastaa eurooppalaista elämäntapaa taloudellisesti ja Venäjä aggressioilla. Jos lännen suurissa valtioissa valta siirtyy oikeisto- tai vasemmistopopulisteille, kuten USA:ssa jo kävi ja Ranskassa voi keväällä käydä ja sen seurauksena yhteinen rintama Ukrainan puolesta ja Venäjää vastaan alkaa pettää, niin silloin voi olla tosi kyseessä.

Tällaisia miettii kuusikymppinen, muistaen samalla kaihoten vuoden 1985 iloisen nuoruuden aikaa, mutta samalla ymmärtäen sen, että niistä ajoista on monissa asioissa menty valtavasti eteenpäin.

Arto Satonen

kansanedustaja (kok.)