Taas muistellaan Klavdija Plotnikovan ärsyttävää mokellusta!

Huomenna on jälleen kuolleiden kielten muistopäivä 20.9. Se on ollut myös vuodesta 1990 Udmurtian itsenäisyysjulistuksen vuosipäivä.

Tänä vuonna se on lisäksi sekä Venäjän valevaalien että ulkomailla toimivan Udmurtian demokraattisen, Udmurtian itsenäisyyttä ajavan opposition järjestämien vaalien päivä. Viimeksi mainittu on tietenkin tarkoituksella järjestetty juuri 20.9. Toisaalta se on vastavoima Venäjän yleisille vaaleille, joiden tulos on ennalta päätetty. Toisaalta silloin muistutetaan siitä, että itsenäistymisajatukset eivät ole uusia eivätkä outoja.

Huomisen päivän varsinainen merkkihenkilö on kuitenkin Klavdija Plotnikova, tunnetuin kamassisamojedi. Itse asiassa muita kamasseja emme tunne, koska kamassi on kuollut kieli. Klavdija Plotnikova tunnetaan vain siksi, että hän oli kamassin viimeinen puhuja.

Lennart Meren hienossa elokuvassa Vesilinnun kansa Klavdija Plotnikova esiintyy aivan alussa. Elokuva löytyy helposti myös youtubesta: https://www.youtube.com/watch?v=2Wqd54MwUto

Olen katsonut tämän elokuvan jo useampia kertoja, mutta Klavdijan puheesta en ymmärrä sanaakaan enkä hahmota edes äänteitä, koska hänen kielestään en tiedä mitään. Se ottaa aivoon. Jotkut kuitenkin ovat suurin ponnistuksin harrastaneet hänen avullaan kamassia ja niinpä elokuvassa on Klavdijan puheesta vironnos. Voin vain kuvitella millaisen työn tuonkin pätkän selvittäminen on vaatinut. Klavdija lienee selvittänyt muilla kielillä, venäjäksi tai muilla vähemmistökielillä mitä hän sanoi.

Valitettavasti kamassia ei saatu tarpeeksi talteen, jotta siitä voisi saada kunnollisen käsityksen. Tiettävästi sitä ei kukaan yritä rekonstruoida tai elvyttää kuten esim. liiviä.

Kamassissa ei siis ole paljon muistelemista eikä suremista: asianosaiset eivät ole enää sitä kaipaamassa. Mainitun elokuvan 24 minuutin kohdassa sydämeni sykähtää: tässä kohdassa alkavat niiden kielten osuudet, joita itse hallitsen. Aluksi komia, sitten maria ja muita. Hallitsen niitä, koska olen opetellut. Olen opetellut, koska niitä on helppo oppia. Niitä on helppo oppia, koska niillä puhutaan, niillä kirjoitetaan ja niitä kehitetään.

Erinomaisen tärkeä seikka on kirjallisuus, tekstit. Ne tekevät kielenoppimisesta helppoa kuin heinänteko. Kirjoittamattoman kielen opiskelu on lineaarista ja tehotonta: voit kuulla yhdellä hetkessä suullisesta tarinasta tai keskustelusta vain yhden äänteen ja sanan. Tekstin voi sen sijaan vilkaista omaan tahtiin yhtenä kokonaisuutena hetkellä ja saada asiasta sataverroin paremman käsityksen hetkessä.

Kirjallinen kulttuuri, kirjallisuus tekee siis kielen eläväksi, elinvoimaiseksi ja pelastaa sen, takaa sille ikuisen elämän tai joissain tapauksissa kuolleistaheräämismahdollisuuden. Tätä minä muistelen kuolleiden kielten päivänä. Ylistän niitä, joilla on suuret ansiot suomen kielen tai jonkun muun kielen pelastamisessa.