On aika tulla pois poteroista

Osaatko kuvitella korkea-arvoisen komentajan käyttävän julkisesti arvovaltaansa lasten hyvinvoinnin edistämiseen? Minä en, vaikka haluaisin. Sotamarsalkka Mannerheim teki kuitenkin juuri niin ollessaan mukana perustamassa Mannerheimin Lastensuojeluliittoa. Se, että arvostettu sotilasjohtaja puolusti näin lasten asemaa, on puhutteleva esimerkki kyvystä tarkastella yhteiskuntaa kokonaisuutena. Juuri tällaista ajattelua Suomi tarvitsee erityisesti tässä maailmanajassa.

Yhteiskunnan tehtävät on jaettu tänä päivänä niin tarkasti sektoreittain, että kokonaiskuva uhkaa jäädä niiden väliin. Samalla meistä on tullut varovaisia, ettemme astu toisen tontille. Se on suomalaista kohteliaisuutta parhaimmillaan, mutta pahimmillaan se kääntyy itseään vastaan. Kun jokainen keskittyy omaan vastuualueeseensa, asioita tarkastellaan helposti toisistaan erillisinä kysymyksinä. Tällöin kukaan ei omista eikä tarkastele sitä välimaastoa, jossa syntyy samanaikaisesti hyötyä monelle yhteiskunnan osa-alueelle.

Pihaleikit ovat tästä osuva esimerkki.

Siinä missä vielä ennen leikittiin koko naapuruston voimin kirkonrottaa tai rosvoa ja poliisia, ovat pihat hiljentyneet riemunkiljahduksista ja tunteita nostattavista sääntöjen selvittelyistä. Monelle aikuiselle pihaleikit tuovat mieleen lämpimiä muistoja ajasta, jolloin lapsia piti ennemmin käskeä sisälle kuin ulos.

Mutta kyse ei ollut vain leikistä. Pihaleikit edustivat spontaania, ohjaamatonta ja aikatauluttamatonta yhdessäoloa, jollaista tämän päivän arjesta harvoin enää löytyy. Niissä opittiin sosiaalisia taitoja, yhteisöllisyyttä, fyysistä aktiivisuutta, osallisuutta, luottamusta ja lopulta myös yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Samoja taitoja ja valmiuksia, joita yhteiskunta pyrkii nyt vahvistamaan erillisillä kursseilla ja koulutuksilla. Pihaleikkien paradoksi on, että ne hyödyttivät lähes kaikkia, mutta eivät kuuluneet kunnolla kenellekään. Kun lasten arki vähitellen muuttui, pihaleikit jäivät vaille puolustajaa. Ehkä juuri siksi ne hiipuivat lähes huomaamatta.

Hiljentyneiden pihojen myötä yhteiskunta on menettänyt yhden tärkeimmistä kasvualustoistaan. Moderni maanpuolustuskasvatus ei välttämättä alakaan varuskunnan portilta, vaan jo takapihalta.

Maailmassa, jossa haasteet eivät noudata hallinnonalojen rajoja, tarvitsemme yhä enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat nousta poteroistaan ja katsoa oman tonttinsa yli samaan suuntaan.