Voiko tekoäly ottaa vallan?

Kerron heti aluksi, että en ole tekoälyn asiantuntija, vaan olen asiasta kirjoittaessani oman insinöörijärkeni varassa. Tarkoitukseni ei siis ole esittää mitään väitteitä, jotka joku voisi tekoälyn antamien tiivistelmien avulla yrittää kumota. Kirjoitan vain, mitä ajatuksia aihe minussa tavallisessa ihmisessä herättää.

Ensinnäkin tekoäly asuu tietokoneessa. Joku ihminen on aina alun perin kirjoittanut jokaisen ohjelman, ja sama koskee tekoälyä. Se, että tekoälyohjelmat ovat oppivia järjestelmiä, jotka osaavat itse kirjoittaa monimutkaisiakin koodeja, ei muuta tätä faktaa: Ensin on jonkun ihmisen täytynyt rakentaa järjestelmä, joka kykenee oppimaan ja sitten vielä opettaa se ratkomaan tietynlaisia ongelmia.

Kaikki me tiedämme omasta arkikokemuksestamme sen, että tietokoneet eivät aina tee, mitä niiden odotetaan tekevän. Näin on, vaikka sulkisimme tarkastelun ulkopuolelle kaikki tapaukset, joissa vika löytyy tuolin selkänojan ja näppäimistön välistä. Kaikissa ohjelmissa on virheitä, joista jotkin ovat katastrofaalisia ja saattavat johtaa ohjelman pysähtymiseen tai tuloksiin, joiden virheellisyys paljastuu vasta myöhemmin, jos ikinä.

Tekoälyn kaltainen oppiva järjestelmä muuttuu vähitellen ”mustaksi laatikoksi”, joka tuottaa tietynlaisia tuloksia, vaikka saattaa olla vaikeaa tietää, miksi. Se ei tarkoita, että tekoälystä olisi tullut persoona, joka ”ajattelee itse”. Kysymys on vain siitä, että ihminen ei osaa ennustaa, millaisiin tuloksiin tekoäly päätyy.

Jonkinlaisena vajavaisena analogiana tekoälylle toimii vaikkapa biljardipallo. Kun ihminen lyö palloa, ainakaan kehnompi pelaaja ei voi tietää, miten se törmäilee toisiin palloihin sekä reunoihin ja päätyy lopulta johonkin asemaan. Pallolla ei kuitenkaan ole omaa tahtoa, joka ohjaisi sen tietylle radalle, vaan hyvä pelaaja osaa ohjata sen, minne haluaa.

Ennen kuin joku ehtii huomauttaa, että pienet hiukkaset käyttäytyvät oikukkaammin kuin biljardipallo ja satunnaisen oloisesti, totean olevani samaa mieltä. Tekoälykin voidaan ohjelmoida toimimaan satunnaisesti jollain tavoilla. Oleellista on se, että tekoälyohjelman kirjoittaja joutuu valitsemaan, millaisia vaihtoehtoja sille antaa, ja tämä pohjimmiltaan määrää sen, millaisiin tuloksiin se voi päätyä. Erilaisia mahdollisuuksia on vain niin valtava määrä, ettei ihminen kykene niitä ennustamaan.

Tekoälyyn liittyy valtavasti eettisiä haasteita. Otan esimerkiksi itseohjautuvat autot. Ihminen on huomattavasti virhealttiimpi kuin tietokone eikä edes ehdi välttämättä kolaritilanteessa valita, mitä tekee, vaan toimii vaistonvaraisesti. Tekoäly on teoriassa niin nopea, että se ehtii valita optimaalisen toimintatavan.

Useimmat tuntevat eettisen ajatusleikin, jossa ihminen laitetaan valitsemaan, mille radalle halua junan ohjata. Yhdellä radalla voi olla esimerkiksi yksi lapsi ja toisella kolme kansainvälisen syöpätutkimuksen kärkinimeä. Kenet tulee säästää? Tällainen valintatilanne ei ole tekoälyn ohjaaman auton kannalta enää hypoteettinen. Mutta kuka osastopäällikkö rohkenee sanoa huoneensa ovella notkuvalle bittinikkarille: ”Ohjelmoi auto säästämään kolaritilanteessa niiden henki, jotka ovat sinusta eniten sen arvoisia”.

Vai johtaisivatko itseohjautuvien autojen salliminen siihen, että asiakas voi lisämaksua vastaan säästää haluamansa ihmiset ja antaa kolaritilanteessa auton ajaa vaikkapa kaikkien niiden yli, joilla on punainen MAGA-lakki päässään?

Todennäköisimmältä vaikuttaa, että tekoäly ei ota ihmiseltä valtaa, vaan ihminen antaa koko ajan lisää valtaa koneille aluksi oman laiskuutensa vuoksi. Myöhemmin, jos kokemukset ovat hyviä ja kun ihminen rakentaa jatkuvasti monimutkaisempia järjestelmiä ja aina vain nopeammin pyörivän kaaosmyllyn, huomataan, että ihminen ei enää kykene menestymään pelissä, jonka säännöt on itse kirjoittanut. Vain tietokone kykenee siihen. Niinpä ihmisen on annettava valta tekoälylle.