Rauhanliike ja Nato-Suomi

Julkisessa keskustelussa pasifismi ja rauhanaate laajemminkin ovat suorastaan loistaneet poissaolollaan viime vuosina. Venäjän Ukrainaa vastaan käymä hyökkäyssota ja rauhanaate eivät oikein sovi samaan asiayhteyteen, mutta rauhasta puhumisen katoamiselle löytyy kyllä muitakin syitä.

Yksi tärkeimmistä selittäjistä rauha-keskustelun vähäisyydelle Suomessa löytyy täkäläisten rauhanliikkeiden omasta historiasta: ne pilasivat tuon keskustelun itse. Liikkeistä vanhin eli Suomen Rauhanliitto perustettiin jo 1907, ja kun silloinen isäntämme Venäjä sen lakkautti, uudelleen taas 1920. Myöhempiin sisarjärjestöihinsä verrattuna tämä Rauhanliitto oli eniten rauhan ja pasifismin asialla, mutta sen seuraajilla oli paljon – oikeastaan jopa etupäässä – muitakin pyrkimyksiä.

Surullisin esimerkki täkäläisen rauhanliikkeen historiassa on ollut pian sotien jälkeen perustettu ja kommunistien johtama Suomen Rauhanpuolustajat. Vain vähän liioittelemalla voidaan todeta, että Rauhanpuolustajat kyllä vastustivat sotia, mutta etenkin Yhdysvaltojen ja muun lännen sotia. Neuvostoliiton käymiä tai hyväksymiä sotia Rauhanpuolustajat eivät sen sijaan vastustaneet vaan jopa kannattivat, joten sen uskottavuus pasifistisena liikkeenä oli olematon jo alusta lähtien. Kansan parissa tämä ”oikeutettujen” sotien ja Neuvostoliiton aggressioiden kritiikitön hyväksyjä ja markkinoijakin joutui yleisen pilkan kohteeksi, ja nyt, kun jo tiedämme Rauhanpuolustajien taannoiset tiiviit yhteydet Kremliin, liikkeen rauhanpyrkimykset ovat varmistuneet pelkäksi sumutukseksi jo kaikille ajatteleville suomalaisille.

Kolmas suomalainen rauhanliike eli Sadankomitea on sekin ollut vasemmalle kallellaan, mutta ei kuitenkaan pelkkä Neuvostoliiton käsikassara. Sen syntyjuuret ajoittuvat Vietnamin sodan aikoihin, ja tuota sotaa Sadankomitea uupumatta ja yksiselitteisesti vastustikin. Kun liike kuitenkin vastusti asevarustelua yleensä sekä pyrki edistämään rauhanpolitiikkaa laajemminkin, sen negatiivisimmaksi vaikutukseksi Suomelle on jäänyt aseistakieltäytymisideologian levittäminen.

Nyt, kun maailma on sotaisimmassa tilanteessa vuosikymmeniin, oikealle rauhantyölle olisi taas tilausta. Nykyisinkin elossa olevista suomalaisista rauhanliikkeistä voisi ehkä jalostaa toimijoita, jotka pitäisivät yllä myös rauhan asiaa tässä kilpavarustelun ja militarismin maailmassa, Suomessakin. Ajassa, jossa maa toisensa jälkeen lisää aseistustaan ja varustautumistaan mahdollista sotaa varten, pitäisi olla tarjolla myös se toinen vaihtoehto, rauha.

Kuten ainakin veteraanisukupolvemme tietää, kaikissa sodissa on pelkkiä häviäjiä, eikä mikään sota kestä ikuisesti. Myös meidän sodan kokemattomien ja siksi sen kauhut sisäistämättömien sukupolvien kannattaa muistaa veteraanien viesti ja lähteä nyt kulkemaan kohti kaikkien kansojen lopulta havittelemaa rauhantilaa ennen kuin se on liian myöhäistä. Vaikka olemmekin nyt Naton sateenvarjon alla ja turvallisuuden tunteemme on siksi aiempaa korkeammalla, varautumisen ja varustelun ohessa pitää keskustella myös rauhasta. Se tulee tehdä sekä avoimesti että rehellisesti, seikka, jonka suomalaiset rauhanjärjestöt taannoin ”hyvän” Neuvostoliiton ja ”pahan” USA:n vertailussa niin tökerösti unohtivat.