Puheenvuoro-blogit
Tärkein kysymys vuonna 2027 ei ole vaalivoittaja vaan hyvinvointivaltion rahoittaja
Politiikassa huomio kohdistuu usein vaalituloksiin ja hallitusneuvotteluihin. Talouden näkökulmasta ratkaisevampia voivat kuitenkin olla rakenteet, jotka ovat rakentuneet vuosikymmenten aikana. Tämä analyysi tarkastelee, miten vuoden 2007 nousukauden päätökset, finanssikriisi, velkaantuminen, sote-uudistus ja hyvinvointialueiden rahoitusongelmat muodostivat kehitysketjun, joka määrittää Suomen poliittista liikkumatilaa yhä vuonna 2026.
Vuoden 2007 jälkeen Suomen politiikkaa on ohjannut yksi pitkä kehitysketju: Nokian poikkeuksellinen menestys, julkisen sektorin kustannusten kasvu, finanssikriisi, veropohjan heikkeneminen, velkaantuminen, sote-uudistus ja hyvinvointialueiden rahoitusongelmat.
Tämän seurauksena politiikan toimintaympäristö on muuttunut. Enää ei ratkaista vain sitä, kuka vaalit voittaa, vaan sitä, mikä puoluekokonaisuus pystyy muodostamaan enemmistön sellaisen ohjelman taakse, joka kykenee sovittamaan yhteen velkaantumisen, talouskasvun, työllisyyden ja hyvinvointipalvelujen rahoituksen.
RKP:n ilmoitus haluttomuudesta jatkaa hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa kertoo osaltaan puolueiden välisistä kasvavista eroista. Samalla talouden realiteetit kaventavat hallitusvaihtoehtoja. Mitä suuremmaksi julkisen talouden paineet kasvavat, sitä enemmän puolueiden on lopulta löydettävä yhteinen käsitys siitä, miten hyvinvointivaltio rahoitetaan.
Vuonna 2007 keskusteltiin siitä, miten kasvun hedelmät jaetaan.
Vuonna 2026 keskustellaan siitä, miten lasku maksetaan.
Siksi seuraavien vaalien tärkein kysymys ei välttämättä ole, mikä puolue on suurin. Tärkeämpi kysymys on, mikä hallitus pystyy tekemään päätökset, joilla hyvinvointivaltion rahoitus saadaan kestävälle pohjalle.
Koko kehityksen ehkä osuvin tiivistys on edelleen sama:
Vuoden 2007 kustannusrakenne kohtaa vuoden 2026 veropohjan.
Jos politiikka ei ratkaise tätä ristiriitaa, talous ratkaisee sen politiikan puolesta Siitä syntyvät velkajarru, hyvinvointialueiden alijäämät, kuntatalouden paineet, työllisyyshaasteet ja tulevien hallitusten vaikeimmat ratkaisut.
Jos politiikka ei ratkaise tätä ristiriitaa, talous ratkaisee sen politiikan puolesta.
Uuden Suomen blogipalvelussa bloggaajat julkaisevat tekstinsä itse ja niissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien omia.
Sen rahoittaa yritykset ja työntekijät verotuloilla, joita peritään tavoitteellisesti ja suoriteperusteisesti kattamaan määritellyt lain vaatimat hyvinvointivaltion kulut.
Ilmoita asiaton viesti
Vuoden 2007 budjetin loppusumma oli 40,5 mrd. Tämän päivän rahassa tämä on noin 60 mrd. Tässähän ei ole mukana sote-menoja, koska ne kuuluivat kunnille.
Tämän vuoden budjetti on 91,7 mrd, josta sotemenot ovat 27 mrd. Eli vertailukelpoiset luvut ilman sotemenoja:
60 mrd. 2007 inflaatiokorjattuna
64 mrd. 2026 ilman sotemenoja
Aika maltillista reaalikasvua. Todellinen kasvu nähdään eläkemenoissa ja sotemenoissa.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä on mielestäni tärkeä huomio. Pelkkä valtion budjetin nimellinen vertailu voi antaa liian synkän kuvan julkisen sektorin kasvusta.
Jos vuoden 2007 valtion budjetin noin 40,5 miljardin euron taso muutetaan nykypäivän rahaksi, päädytään suunnilleen 60 miljardin euron tasolle. Kun vuoden 2026 budjetista vähennetään hyvinvointialueiden rahoitus, jää vertailukelpoinen taso noin 64 miljardiin euroon. Reaalinen kasvu ei silloin näyttäydy erityisen suurena.
Tämä johtaa kiinnostavaan kysymykseen: jos valtion muu menokehitys on ollut suhteellisen maltillista, mistä julkisen talouden paineet sitten syntyvät?
Vastaus näyttää löytyvän ennen kaikkea väestörakenteesta. Suomen väestö ikääntyy, eläkemenot kasvavat ja terveys- sekä hoivapalvelujen tarve lisääntyy. Samalla työikäisten osuus väestöstä pienenee. Tällöin yhä harvemman veronmaksajan täytyy rahoittaa yhä suurempi määrä ikäsidonnaisia menoja.
Tästä näkökulmasta ongelma ei välttämättä ole niinkään julkisen sektorin hallitsematon paisuminen kuin se, että vuoden 1970- ja 1980-lukujen väestörakenteelle rakennettu hyvinvointivaltio kohtaa 2020-luvulla täysin erilaisen demografisen todellisuuden.
Siksi keskustelu velasta on lopulta myös keskustelua huoltosuhteesta. Jos työikäisten määrä kasvaisi yhtä nopeasti kuin ikäsidonnaiset menot, nykyinen velkakeskustelu olisi huomattavasti pienempi.
Toisin sanoen: julkisen talouden suurin rakenteellinen muutos ei ehkä ole ollut budjetin kasvu vaan se, että eläkkeet, terveydenhuolto ja hoivapalvelut vievät jatkuvasti suuremman osuuden kokonaisuudesta. Se on haaste, jota yksikään hallitus ei voi ratkaista pelkällä kirjanpidolla.
Ilmoita asiaton viesti
Näin on, tilanne on järkyttävä: velkaa hirveästi ja työttömyysaste aivan liian korkea.
Ilmoita asiaton viesti
Vuonna 1974 Suomessa elettiin idänkaupan kulta-aikaa. Suomen valtionvelka oli vain 451 miljoonaa markkaa (nykyrahassa elinkustannusindeksin perusteella 540 miljoonaa euroa, think about the purchasing power of the Finnish markka at the time), eli pyöreät 3,0 % BKT:sta. Vuoden 1973 kansainvälinen öljykriisi nosti raakaöljyn hinnan pilviin ja syöksi länsimaat lamaan, Suomi hyötyi tilanteesta. Suomi osti öljynsä Bolšulasta, joka kauppa perustui kahdenväliseen bilateraaliseen vaihtoon (clearing-järjestelmä), öljylasku maksettiin valuutan sijasta suomalaisilla tavaroilla ja työllä. Tämän johdosta Suomen ei tarvinnut ostaa dollareita. De Gaullen paljastettua ettei USA:lla ollu kultaan sidotun dollarin katteeksi kultaa vaan se painoi katteettomia dollareta Richard Nixon junaili vuonna 1971 (Nixonin shokki) yhdessä öljyntuottajamaiden (OPEC-maat) kanssa systeemin joka loi ns. petrodollarajärjestelmän. Tässä sopimuksessa OPEC-maat (erityisesti Saudi-Arabia) sitoutuivat hinnoittelemaan ja myymään öljynsä yksinomaan Yhdysvaltain dollareissa. Tämän seurauksena teollistuneiden länsimaiden oli pakko ostaa ja pitää hallussaan valtavia dollarivarantoja pelkästään energian tuontia varten jolloin USA rikastui tekemättä yhtään mitään muuta kuin myymällä paperin arvoisia dollareita. Kun öljyn hinta moninkertaistui vuonna 1973, länsimaat ajautuivat pahaan dollaripulaan ja talouskriisiin. Myös Bolšula nosti öljyn hintaa jonka Suomi (suomalaiset) maksoivat työllä (tuottamalla tavaraa) jolloin kaikilla, jotka halusivat tehdä töitä oli työtä ja toimeentulo ilman erillisiä tukiaisia (työttömyysaste oli tuolloin 1,7%).
Vuodesta 1990 eteen päin kaikki on mennyt pelkkää alamäkeä vaikkei Ladoja enää näykään maanteillä. I don’t give a shit! We are doing very well, growth prospects are damn good (perhaps one day in the distant future, as promised). 😎
Ilmoita asiaton viesti
Kommentissa on kiinnostavia havaintoja, mutta siinä sekoittuvat faktat, tulkinnat ja johtopäätökset.
On totta, että 1970-luvun Suomi oli monella mittarilla erilaisessa asemassa kuin nykyään. Kahdenvälinen Neuvostoliiton-kauppa pehmensi öljykriisin vaikutuksia, koska osa tuonnista voitiin tasapainottaa suomalaisella viennillä eikä samalla tavalla tarvittu kovaa valuuttaa kuin monissa länsimaissa. Samalla Suomen julkinen velka oli hyvin pieni verrattuna nykyiseen tasoon. [oecd.org]
On myös totta, että Richard Nixon lopetti dollarin kultasidonnaisuuden vuonna 1971, mikä käytännössä romutti Bretton Woods -järjestelmän. [en.wikipedia.org], [federalres…istory.org]
Sen sijaan väite, että Yhdysvallat ”rikastui tekemättä mitään” tai että kaikki länsimaiden ongelmat johtuivat petrodollarijärjestelmästä, on liian yksinkertaistava. Dollarin asema perustui myös Yhdysvaltojen talouden kokoon, rahoitusmarkkinoihin, kansainväliseen kauppaan ja siihen, että suuri osa maailmankaupasta käytiin dollareissa. Öljyn dollaripohjainen hinnoittelu vahvisti tätä asemaa, mutta ei yksin selitä sitä. [investopedia.com], [globaloilshock.com]
Väitteeseen, että ”vuodesta 1990 kaikki on mennyt pelkkää alamäkeä”, historia ei myöskään täysin tue. Suomi koki 1990-luvulla erittäin syvän laman, mutta sen jälkeen nähtiin myös poikkeuksellisen vahva Nokian vetämä kasvu, julkisen talouden ylijäämävuosia sekä valtionvelan suhteellinen lasku ennen finanssikriisiä. Ongelmat kasaantuivat erityisesti vuoden 2008 jälkeen, kun finanssikriisi, Nokian romahdus ja väestön ikääntyminen osuivat samaan aikaan. [oecd.org]
Mielestäni kiinnostavin kysymys ei ole se, oliko vuosi 1974 vai 2026 parempi aika elää. Olennaisempi kysymys on, miksi Suomi pystyi silloin ylläpitämään lähes täystyöllisyyttä ja miten nykyisessä globalisoituneessa ja automatisoituvassa taloudessa voidaan luoda vastaava määrä tuottavaa työtä ilman jatkuvaa velkaantumista.
Toisin sanoen: ongelma ei ole se, ettei Ladoja enää näy maanteillä. Ongelma on se, että vuoden 1970-luvun työllisyysmalli katosi, mutta sen tilalle ei ole löydetty yhtä vahvaa uutta mallia. Tämä on Suomen todellinen rakenteellinen haaste
Ilmoita asiaton viesti
Mitähän tolkkua on jatkuvassa vanhan kaivamisessa, kuin tekisivät väitöskirjaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan 🧠
Ilmoita asiaton viesti