Euroopan turvallisuus ei saa olla yhden satelliittiyhteyden varassa

Ukrainassa on viime päivinä nähty jotain, mikä Euroopassa on syytä ottaa vakavasti. Sotilaallisen toiminnan kannalta keskeisten satelliittiyhteyksien käyttöä voidaan rajoittaa myös toisen valtion hallinnollisella tai poliittisella päätöksellä. Ukrainassa tällaiset rajoitukset ovat jo vaikeuttaneet droonien toimintaa ja sotilaallisia operaatioita. Reutersin tietojen mukaan määräys Starshield-yhteyksien rajoittamisesta tuli Valkoisesta talosta, vaikka päätöksen tarkkaa taustaa ei vielä tunneta. Tämä herättää Euroopalle perustavanlaatuisen kysymyksen: kuinka riippuvaisia olemme teknologioista, joiden käyttöä emme viime kädessä itse hallitse?

Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alusta lähtien Starlink-satelliittiyhteydet ovat olleet Ukrainalle elintärkeitä. Niiden avulla on ylläpidetty johtamisyhteyksiä, välitetty tiedustelutietoa ja ohjattu drooneja. Sotilaalliseen käyttöön suunniteltu Starshield on täydentänyt tätä kokonaisuutta.

Nyt Ukrainassa on raportoitu yhteyskatkoksista ja Starshieldin käyttörajoituksista, jotka ovat vaikuttaneet erityisesti nopeasti liikkuviin drooneihin. Presidentti Trump on kiistänyt määränneensä rajoituksia. Ukraina on lisäksi kertonut puutteista Yhdysvalloilta saaduissa ballististen ohjusten ennakkovaroituksissa. Kyse on erillisistä järjestelmistä, eikä tapahtumien kaikkia syitä tunneta.

Sotilaallisesti tapahtumien merkitys on huomattava. Joukkojen toimintakykyä voidaan heikentää ilman, että vihollinen tuhoaa yhtäkään satelliittia tai tietoliikenneasemaa. Ohjelmistomuutos, käyttörajoitus tai palvelun keskeyttäminen voi vaikuttaa taistelukentän tapahtumiin lähes välittömästi. Tässä on Euroopalle merkittävä opetus: asejärjestelmän omistaminen ei enää välttämättä tarkoita, että sen toimintakyky olisi kokonaan omissa käsissä. Kun sotilaallinen johtaminen, tiedustelu ja asejärjestelmät ovat riippuvaisia ulkopuolisista digitaalisista palveluista, myös niiden hallinnasta tulee osa sotilaallista voimaa.

Vielä suurempi kysymys liittyy tiedusteluun ja ohjusvaroituksiin. Yhdysvalloilla on avaruuteen perustuvia järjestelmiä, jotka kykenevät havaitsemaan ballististen ohjusten laukaisuja jo niiden alkuvaiheessa. Tällainen ennakkovaroitus voi antaa ilmapuolustukselle ratkaisevasti lisää aikaa. Euroopalla ei toistaiseksi ole vastaavaa kattavaa itsenäistä järjestelmää. Olemme siis riippuvaisia Yhdysvaltojen tuottamasta tiedosta myös tilanteissa, joissa minuuteilla ja jopa sekunneilla voi olla suuri merkitys.

Euroopan on perusteltua vahvistaa omaa tiedustelu- ja varhaisvaroituskykyään, jotta sen puolustus ei olisi kaikissa tilanteissa riippuvainen muiden tekemistä päätöksistä.

Samaan aikaan Venäjä tekee omia johtopäätöksiään Ukrainan sodasta. Se kehittää Rassvet-nimistä satelliittiverkkoa, josta tavoitellaan vastinetta Starlinkille. Sen avulla Venäjä pyrkii parantamaan sotilaallista tiedonsiirtoa ja mahdollistamaan droonien ohjaamisen pitkien etäisyyksien päästä. Järjestelmän valmistumisaikatauluun ja todelliseen suorituskykyyn liittyy epävarmuuksia, mutta kehityssuunta on huomionarvoinen.

Venäjä pyrkii kaventamaan Ukrainan teknologista etumatkaa ja parantamaan omien joukkojensa toimintakykyä. Ukrainan sodassa droonit ovat jo muuttaneet taistelukenttää. Seuraava merkittävä muutos voi liittyä siihen, kuinka luotettavasti niitä voidaan ohjata, kuinka nopeasti tiedustelutieto saadaan käyttöön ja kuinka hyvin yhteydet kestävät häirintää.

Suomelle tähän liittyy erityisen kiinnostava näkökulma. Suomalaislähtöinen ICEYE on noussut kansainvälisesti merkittäväksi satelliittipohjaisen tutkatiedustelun toimijaksi. Sen teknologia mahdollistaa tarkkojen havaintojen tekemisen myös pimeässä ja pilvisellä säällä, ja Ukraina hyödyntää tätä osaamista puolustuksessaan. Viime päivinä on lisäksi raportoitu venäläisen satelliitin poikkeuksellisesta lähestymisestä ICEYEn satelliittiin. Tapahtuman tarkoitusta ei tunneta, eikä siitä voi suoraan päätellä vihamielistä toimintaa. Se kuitenkin muistuttaa, että avaruudesta on tullut yhä tärkeämpi sotilaallisen kilpailun toimintaympäristö. Samalla se osoittaa, miksi Euroopan on omien satelliittiensa rakentamisen lisäksi huolehdittava niiden suojaamisesta ja toimintakyvyn jatkuvuudesta.

Euroopan on tehtävä tästä kehityksestä viisi keskeistä johtopäätöstä.

Ensinnäkin kriittisiä teknologisia riippuvuuksia on vähennettävä. Sotilaallisen johtamisen, tiedustelun ja viestinnän jatkuvuus ei saa olla yhden yrityksen tai yksittäisen ulkopuolisen päätöksentekijän varassa.

Toiseksi tarvitsemme vahvemman eurooppalaisen satelliittiyhteyksien kokonaisuuden. EU:n GOVSATCOM ja rakenteilla oleva IRIS² ovat tärkeitä hankkeita, mutta niiden rinnalla on hyödynnettävä jo käytettävissä olevia eurooppalaisia ratkaisuja. Turvallisuus ei voi odottaa vuosikymmenen loppuun.

Kolmanneksi Euroopan on rakennettava omaa ohjusten varhaisvaroituskykyään ja vahvistettava avaruustiedusteluaan. Tarkoituksena ei ole korvata Yhdysvaltoja vaan varmistaa, että eurooppalaisilla on riittävästi omaa toimintakykyä myös vaikeissa poliittisissa tilanteissa.

Neljänneksi teknologinen huoltovarmuus on ymmärrettävä nykyistä laajemmin. Puolustushankinnoissa on arvioitava laitteiden lisäksi sitä, kuka hallitsee ohjelmistoja, käyttöoikeuksia, päivityksiä ja palveluiden jatkuvuutta.

Viidenneksi sotilaallisten järjestelmien on kestettävä yhteyskatkoja. Tämä edellyttää hajautettuja johtamisjärjestelmiä, vaihtoehtoisia tiedonsiirtomenetelmiä ja kykyä jatkaa toimintaa myös silloin, kun osa teknologiasta ei ole käytettävissä. Näiden kysymysten ratkaiseminen kuuluu Euroopan puolustuksen keskeisiin tehtäviin jo tällä vuosikymmenellä.

Suomella on tässä paljon annettavaa. Satelliittiteknologia, kyberturvallisuus, tekoäly, turvallinen tiedonsiirto ja drooniosaaminen muodostavat kokonaisuuden, jossa voimme olla Euroopan kärkimaiden joukossa. Kyse on samalla turvallisuudesta, teknologisesta osaamisesta ja taloudellisesta kasvusta. Meidän kannattaa nähdä nämä toisiaan vahvistavina tavoitteina. Euroopan vahvempi teknologinen toimintakyky ei myöskään tarkoita etääntymistä Yhdysvalloista. Nato ja transatlanttinen yhteistyö ovat turvallisuutemme perusta. Vahva liittokunta tarvitsee kuitenkin eurooppalaisia, jotka kykenevät kantamaan nykyistä suuremman vastuun omasta puolustuksestaan.

Ukrainan kokemuksista on opittava ajoissa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ratkaisevaa ei ole ainoastaan se kenellä on kehittyneimmät aseet, vaan myös se, kuka hallitsee yhteyksiä ja tietoa, joiden varassa niitä käytetään. Euroopan on kyettävä puolustamaan itseään myös silloin, kun kaikki totutut teknologiset palvelut eivät ole käytettävissä. Tämä on yksi aikamme keskeisistä turvallisuuspoliittisista kysymyksistä, ja samalla se kertoo, kuinka perusteellisesti teknologia muuttaa sotilaallisen voiman luonnetta.

Euroopan teknologinen toimintavapaus on erottamaton osa sen sotilaallista puolustuskykyä. Turvallisuuttamme ei voi rakentaa pelkästään muiden hallitsemien järjestelmien varaan.