Venäjä haluaa meidän tottuvan poikkeukselliseen

Suomen turvallisuusympäristössä tapahtuu nyt jotakin, johon meidän ei pidä tottua. GNSS-häirintä, epäilyttävät droonit, kyberoperaatiot, informaatiovaikuttaminen, kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuva toiminta ja eri puolilla Eurooppaa paljastuneet sabotaasioperaatiot muodostavat yhä selvemmin jatkuvan häiriötilan. Yksittäisinä tapauksina ne voivat näyttää irrallisilta. Turvallisuuden kannalta olennaisempaa on kuitenkin kokonaisuus.

Viime aikojen tapahtumat osoittavat, kuinka nopeasti turvallisuusympäristömme on muuttunut. Suomen alueelle on päätynyt ukrainalaisia sotilasdrooneja, joiden ajautumiseen viranomaisten mukaan vaikutti myös satelliittipaikannuksen häirintä. Samalla GNSS-häirinnästä on tullut Itämeren alueella lähes jokapäiväinen ilmiö. Euroopassa tutkitaan sabotaaseja, kyberoperaatioita ja kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvaa epäilyttävää toimintaa.

Näitä tapahtumia ei pidä niputtaa yhteen väittämällä, että jokaisen häiriön takana olisi Venäjä. Sellainen olisi perusteetonta ja turvallisuuspoliittisesti vastuutonta. Yhtä suuri virhe olisi kuitenkin olla näkemättä Venäjän toimintatapojen ja koko turvallisuusympäristömme muutoksen muodostamaa kokonaisuutta.

Hybridivaikuttamisen yksi vaarallisimmista seurauksista ei ole yksittäinen teko. Se on se, että poikkeuksellisesta tulee meille normaalia. Kun häiriöitä tapahtuu jatkuvasti, ihmisten huomio vähenee ja yhteiskunnan reagointikynnys voi vähitellen nousta. Juuri tämä normalisoituminen on asia, josta meidän pitäisi nyt Suomessa keskustella.

Harmaan alueen toiminnan logiikka perustuu epäselvyyteen ja kiistettävyyteen. Kuka teki? Oliko teko tarkoituksellinen? Oliko kyse valtiollisesta toimijasta, välikädestä vai sattumasta? Ylittikö tapahtuma kynnyksen, johon pitäisi vastata? Kun jokainen tapaus käsitellään vain erillisenä tapahtumana, kokonaiskuva voi kadota.

Samalla tapahtuu jotakin vielä olennaisempaa: reagointikynnys voi vähitellen siirtyä. Ensimmäinen laaja GPS-häiriö herättää suuren huomion, kymmenes huomattavasti vähemmän. Ensimmäinen epäilyttävä drooni saa kysymään, mitä tapahtuu. Vähitellen drooneista, kaapelivaurioista, kyberhyökkäyksistä ja vaikuttamisoperaatioista voi tulla uutisvirran tuttua taustakohinaa.

Juuri tähän emme saa ajautua. Harmaan alueen vaikuttamisessa vastustaja voi edetä pienin askelin, kokeilla reaktioitamme ja tarkkailla, mikä herättää vastatoimia ja mikä ei. Jos eilisen poikkeama hyväksytään huomenna normaaliksi, seuraava askel voidaan ottaa jälleen hieman pidemmälle. Näin turvallisuusympäristön rajoja voidaan yrittää siirtää ilman yhtä suurta tapahtumaa, joka pakottaisi voimakkaaseen vastaukseen.

Siksi meidän pitäisi muuttaa myös kysymystä, jonka esitämme jokaisen uuden tapauksen jälkeen. Meidän ei pidä kysyä vain, ylitettiinkö jokin kynnys. Meidän on kysyttävä, mihin suuntaan kynnystä ollaan siirtämässä. Tämä näkökulma auttaa ymmärtämään yksittäisten tapahtumien lisäksi niiden mahdollista yhteisvaikutusta.

Tämä ei tarkoita, että jokaisesta häiriöstä pitäisi tehdä turvallisuuskriisi. Päinvastoin. Suomen vahvuuksia ovat rauhallisuus, toimivat viranomaiset, korkea varautumisen taso ja kyky erottaa tosiasiat spekulaatiosta. Pelon lietsominen olisi väärä vastaus, mutta rauhallisuutta ei pidä sekoittaa passiivisuuteen.

Suomen ja muiden Nato-maiden on entistä paremmin yhdistettävä yksittäiset havainnot yhteiseksi tilannekuvaksi. Kriittisen infrastruktuurin suojaamista on vahvistettava, tekijöiden tunnistamista nopeutettava ja kykyä vastata sotilaallisen konfliktin kynnyksen alapuolella tapahtuvaan vihamieliseen toimintaan kehitettävä. Vastapuolen on ymmärrettävä, että myös pienet teot havaitaan ja että järjestelmällisellä vihamielisellä toiminnalla on seurauksia.

Samalla meidän on huolehdittava yhteiskunnan henkisestä kestävyydestä. Jatkuva epävarmuus voi väsyttää, synnyttää turvattomuutta ja murentaa luottamusta. Siksi meidän on vältettävä kahta ääripäätä: pelkoa ja välinpitämättömyyttä. Niiden väliin tarvitaan suomalainen toimintatapa – rauhallinen, valpas ja määrätietoinen.

Turvallinen yhteiskunta ei ole yhteiskunta, jossa mitään ei koskaan tapahdu. Se on yhteiskunta, joka tunnistaa muutoksen ajoissa, kestää painetta ja kykenee toimimaan myös silloin, kun vastassa ei ole selkeä kriisi vaan pitkäkestoinen epävarmuus. Tässä meidän on pidettävä Suomelle turvallisin suunta.

Venäjän toimintaa arvioitaessa meidän on siksi katsottava yksittäisiä tapahtumia pidemmälle. Niihin ei pidä vastata ylireagoimalla, mutta emme myöskään saa antaa oman sietokynnyksemme huomaamatta siirtyä. Poikkeukselliseen ei saa tottua niin, että lakkaamme huomaamasta sen olevan poikkeuksellista. Siinä kulkee yksi Suomen turvallisuuden tärkeimmistä rajoista juuri nyt.