Venäjä on nostanut riskitasoa ja se on sanottava ääneen

Venäjä on nostanut riskitasoa Euroopassa. Tämä on nyt sanottava ääneen, koska kyse ei enää ole vain yksittäisistä oudoista tapahtumista tai toisistaan irrallisista häiriöistä. Olennaista on kokonaisuus: Venäjän valmius ottaa riskejä, kokeilla rajoja ja toimia lähempänä suoran vastakkainasettelun rajaa on kasvanut.

Viime viikkoina olemme nähneet jälleen tapahtumia, jotka konkretisoivat muutosta. Liettuan ilmatilassa Nato-hävittäjä pudotti räjähteen sisältäneen droonin, ja Itämerellä venäläinen sota-alus ampui hätäsoihtuja sitä seurannutta tanskalaista sotilashelikopteria kohti. Samalla eri puolilla Eurooppaa varaudutaan aikaisempaa vakavammin sabotaasiin, kyberoperaatioihin ja kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvaan toimintaan.

Yhtäkään yksittäistä tapausta ei pidä käyttää perusteena liian pitkälle meneville johtopäätöksille. Mutta yhtä vaarallista olisi tarkastella jokaista tapausta erillään ja jättää kokonaiskuva muodostamatta. Turvallisuuspolitiikassa juuri toimintamallin muuttuminen on usein merkittävämpi signaali kuin yksittäinen näyttävä tapahtuma.

Tässä on mielestäni tämän hetken tärkein muutos. Venäjä ei ainoastaan käytä laajaa keinovalikoimaa vaan näyttää olevan valmis kokeilemaan aikaisempaa aktiivisemmin kuinka pitkälle se voi mennä. Se testaa valmiutta, päätöksentekoa ja ennen kaikkea lännen reagointikykyä. Samalla jokainen tilanne tuottaa tietoa siitä, kuinka nopeasti viranomaiset havaitsevat tapahtuman, miten siihen vastataan ja missä kulkevat poliittisen reagoinnin rajat.

Tämä tekee tilanteesta vaarallisemman, vaikka Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Riskitason nousu ja välitön sodan uhka ovat kaksi eri asiaa, eikä niitä pidä sekoittaa keskenään. Juuri siksi tilanteesta pitää pystyä puhumaan rauhallisesti mutta suoraan.

Suurin huoleni liittyy nyt riskinoton asteittaiseen normalisoitumiseen. Jos tämän päivän poikkeuksellinen tapahtuma muuttuu huomisen tavanomaiseksi uutiseksi, seuraava askel voidaan ottaa hieman pidemmälle. Näin turvallisuusympäristö voi muuttua vähitellen ilman yhtä hetkeä, jolloin kaikki havahtuvat muutokseen.

Samalla kasvaa virhearvion vaara. Kaikkein vaarallisin kehitys ei välttämättä ala tietoisesta päätöksestä käynnistää laajempaa konfliktia. Se voi alkaa siitä, että joku arvioi väärin, kuinka pitkälle voi mennä ilman vastareaktiota. Kun sotilaallinen toiminta, droonit, elektroninen häirintä, kyberoperaatiot, sabotaasi ja informaatiovaikuttaminen tapahtuvat yhä lähempänä toisiaan, myös tahattoman eskalaation mahdollisuus kasvaa.

Suomen kannalta tästä seuraa tärkeä johtopäätös. Meidän ei pidä varautua vain siihen uhkaan, jonka jo tunnemme, vaan erityisesti seuraavaan tapaan, jolla meitä voidaan koetella. Se ei välttämättä ole drooni. Se voi olla samanaikainen häiriö tietoliikenteessä, satamassa ja energiaverkossa, poikkeava tapahtuma kriittisen infrastruktuurin läheisyydessä tai informaatiomyrsky, jonka tarkoituksena on vaikeuttaa yhteisen tilannekuvan muodostamista.

Siksi Suomen vastauksen on oltava laajempi kuin yksittäisten uhkien torjuminen. Tarvitsemme vahvaa sotilaallista puolustusta ja Naton pelotetta, mutta niiden rinnalle kyberturvallisuutta, droonien torjuntaa, kriittisen infrastruktuurin suojaamista, tiedustelua, informaatiopuolustusta ja ennen kaikkea kykyä yhdistää heikotkin signaalit nopeasti kokonaiskuvaksi.

Tässä tilanteessa suomalaisille pitää puhua rehellisesti. Pelkoa ei pidä lietsoa, mutta turvallisuusympäristön muutosta ei saa myöskään pehmentää. Venäjä on nostanut riskitasoa Euroopassa, ja meidän on vastattava siihen nostamalla omaa valmiuttamme.

Suomen vahvuus on, että pystymme tekemään tämän rauhallisesti. Emme provosoidu, emme panikoi emmekä totu poikkeavaan. Pidämme kynnyksen Suomeen kohdistuvalle painostukselle korkeana ja huolehdimme siitä, että seuraavaankin tilanteeseen olemme valmistautuneet ennen kuin se tapahtuu.

Turvallisuus ei synny siitä, että toivomme riskitason laskevan. Se syntyy siitä, että olemme valmiita myös silloin, kun toinen sitä nostaa.