Venäjä testaa kuinka pitkälle se voi mennä – Euroopan on vastattava: ei pidemmälle

Venäjä testaa parhaillaan kuinka pitkälle se voi hybridihyökkäyksillään mennä. Euroopan on huolehdittava siitä, ettei vastaus ole kerta toisensa jälkeen: vielä vähän pidemmälle. Tämä on mielestäni yksi tämän hetken keskeisimmistä kysymyksistä Euroopan turvallisuudessa.

Venäjän toiminnassa Eurooppaa kohtaan näkyy kehityskulku, joka on syytä ottaa vakavasti. Toiminta on muuttunut röyhkeämmäksi, riskihakuisemmaksi ja monimuotoisemmaksi. Kybertoiminta, elektroninen häirintä, sabotaasi, kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvat teot, droonit ja ilmatilaloukkaukset ovat keskenään erilaisia ilmiöitä, mutta kokonaisuutta on katsottava yksittäisiä tapahtumia laajemmin.

Venäjä tarkkailee jatkuvasti reaktioitamme ja vastatoimiamme. Se arvioi, kuinka yhtenäisesti Eurooppa toimii, millaisia kustannuksia sen toiminnasta seuraa ja ennen kaikkea sitä, kuinka paljon seuraavalla kerralla voidaan tehdä enemmän. Jos uusi askel ei olennaisesti kasvata Venäjän omaa riskiä tai toiminnan hintaa, kynnys seuraavaan askeleeseen madaltuu.

Tässä on mielestäni Euroopan tämän hetken ongelma. Olemme parantaneet varautumistamme, vahvistaneet kriittisen infrastruktuurin suojaamista ja kehittäneet kykyämme kestää häiriöitä. Kaikki tämä on välttämätöntä. Mutta pelkkä suojautuminen ei vielä muuta vastapuolen laskelmaa.

Ei riitä, että Venäjä tietää meidän kestävän sen toiminnan. Sen on tiedettävä, että toiminnalla on sille itselleen seurauksia. Juuri siinä kulkee resilienssin ja pelotteen olennainen ero.

Tämä ei tarkoita, että Euroopan pitäisi ilmoittaa julkisesti tarkka punainen viiva. Se olisi virhe. Jos kerromme vastustajalle täsmälleen missä raja kulkee, kerromme samalla, kuinka pitkälle sen alapuolella voi mennä. Strategiseen pelotteeseen kuuluu myös epävarmuus siitä, milloin, missä ja millä tavalla vastatoimia tehdään.

Sen sijaan meidän on pystyttävä osoittamaan käytännössä, että raja on olemassa. Vastatoimien ei aina tarvitse olla samanlaisia kuin alkuperäinen teko, eikä kaiken tarvitse tapahtua julkisuudessa. Käytössä on poliittisia, taloudellisia, oikeudellisia, diplomaattisia, tiedustelullisia ja kybertoimintaympäristön keinoja. Olennaista on se, millainen vaikutus niillä on Venäjän laskelmaan.

Jokaisen uuden tapauksen yhteydessä meidän pitäisi siksi kysyä, mitä Venäjä päättelee reaktioistamme ja vastatoimistamme. Jos johtopäätös on, että länsi tuomitsee, tutkii, korjaa vahingot ja jatkaa sen jälkeen kuten ennenkin, emme ole muuttaneet Venäjän laskelmaa. Jos johtopäätös on, että seuraava askel voi aiheuttaa sille tuntuvia ja vaikeasti ennakoitavia seurauksia, olemme jo paljon lähempänä toimivaa pelotetta.

Suomelle tämä on erityisen tärkeä kysymys. Meillä on vahva kokonaisturvallisuuden malli ja hyvä kyky pitää yhteiskunta toiminnassa vaikeissakin tilanteissa. Siitä kannattaa olla ylpeä, mutta samalla on tunnistettava sen raja: kyky kestää ei yksin estä vastustajaa yrittämästä.

Meidän pitää vaikuttaa myös siihen päätökseen, joka tehdään ennen tekoa. Kannattaako yrittää? Mitä siitä seuraa? Onko saavutettava hyöty riskin arvoinen? Kun näihin kysymyksiin ei Moskovassa pystytä vastaamaan turvallisin mielin, pelote alkaa toimia.

Tässä ei ole kyse siitä, että Euroopan pitäisi muuttua aggressiivisemmaksi. Jämäkkyyden tarkoitus on päinvastainen. Mitä uskottavammin pystymme osoittamaan kykymme ja valmiutemme vastata vihamieliseen toimintaan, sitä pienempi on väärinlaskennan ja vakavamman eskalaation riski.

Venäjä kokeilee kuinka pitkälle se voi mennä. Eurooppa ei voi antaa vastaukseksi kerta toisensa jälkeen: vielä vähän pidemmälle.

Nyt sanojen rinnalle tarvitaan tekoja, joista viesti on Moskovassa mahdoton ymmärtää väärin: tähän asti, ei pidemmälle.