Madame Mikkola – Hurmaava eminenssi

Krista Mikkola, 70, hallitsi hurmaamisen taidot jo lapsena. Koulutyttönä hän käveli kerran kaverinsa kanssa Helsingissä pitkin Tunturikatua, kun vastaan tuli kirjailija Mika Waltari.

Tytöt niiata niksauttivat niin sievästi, että Waltari kutsui tytöt kotiinsa. Waltarin vaimo Marjatta tarjoili mansikkamehua.

Juttu kerrotaan Lamppu Laamasen kirjoittamassa elämäkerrassa Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga 2026). Juttuja kirjassa riittää ja nimien kavalkadi on hengästyttävän pitkä.

Waltarin kohtaaminen Tunturikadulla oli alkusoittoa tiellä tähtien pöytiin. Krista Mikkolan tie kansainvälisyyteen kulki suomalais-ranskalaisen koulun ja kuuluisuuksien kautta.

Kun Krista siemaili 14-vuotiaana äitinsä kanssa Bloody Marya leningradilaisen hotellin valuuttabaarissa, paikalle ilmestyi elokuvaguru Federico Fellini, joka muitta mutkitta tarjosi Kristalle roolia seuraavassa elokuvassaan. Äiti torjui ajatuksen.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin 1979 Warren Beatty kuvasi elokuvaansa Punaiset (Reds) Helsingissä. Kuvauksissa avustajana häärinyt Krista lauloi karonkassa Warrenille niin viekoittevasti, että Diane Keaton ”hermostui täysin”.

Pariisissa taas kirjailija-ohjaaja Marguerite Duras osoitti hermostumisen merkkejä lounasravintolassa, kun hänen nuori rakastajansa kiinnostui liikaa Kristasta.

Yksi hienoimmista hetkistä Pariisissa oli keskustelu näyttelijä Marcello Mastroiannin kanssa: ”Lopetin höpöttelyni kuitenkin suht nopeasti, koska Mastroianni istui tyttärensä kanssa. Isä-tytär -aikaa tulee kunnioittaa.”

Tähtiä tuli ja meni, mutta ei tullut Krista Mikkolasta kansainvälistä elokuvatähteä. Sen sijaan hänestä tuli Suomen merkittävimpiin kuulunut galleristi ja kansainvälinen hurmuri, jos Lamppu Laamasen kirjaan on uskominen.

Ja mehän uskomme painettuun sanaan.

Krista Mikkolasta kasvoi taiteen hurmaava eminenssi. Hän ei ollut vain seurapiiridinosaurus, jota termiä kirjassa käytetään, vaan myös galleristi, joka nosti kansainväliseen taiteilijajoukkoon suomalaiset naistaiteilijat.

Mikkolan ansiot eivät ole vähäiset siinä, että Suomen nykytaiteen kärkeen rynnivät sellaiset nimet kuin Leena Luostarinen, Marika Mäkelä, Marjatta Tapiola ja Nanna Susi.

Mikkola, Mäkelä ja Luostarinen muodostivat legendaarisen kolmikon, joita yhdisti kolme ämmää: muoti, maalaus ja musiikki sekä uteliaisuus eri kulttuureja kohtaan.

Asko Mäkelä kehuu Kristaa tienraivaajaksi ja kuvaa tämän aikaa naistaiteilijoiden kulta-ajaksi. Mikkola oli aina taiteilijoiden puolella. Hän ei vetäytynyt galleriansa nurkkaan vaan pani koko persoonallisuutensa julkiseen peliin.

Krista oli hyvä järjestämään julkisuutta taiteilijoilleen ja siinä sivussa itselleen. Kimmo Sarje todistaa: ”Osaavana, keimailevana, rämäpäisenä ja julkisuudesta nauttivana nuorena naisena Mikkola järjesti säpinää ympärilleen.”

Kun lukee tarinoita Krista Mikkolasta, suomalainen kulttuurihistoria, ainakin kuvataide, alkaa näyttää hauskalta ja vauhdikkaalta, pitkältä cocktail-kutsujen sarjalta.

Mutta kyllä töitäkin paiskittiin eikä tunteja laskettu. Siitä on kirjassa kosolti vakuuttavia esimerkkejä. Vaikeissa tilanteissa auttoi äidiltä peritty asenne: ”Hyvä päivä on sellainen, jossa on naurua.”

Kirjan loppuun on otettu Voltairen sitaatti 1700-luvulta. Sen on kai tarkoitus luonnehtia Krista Mikkolan elämäntapaa: ”Antakaa heidän lukea ja antakaa heidän tanssia; nämä kaksi huvia eivät koskaan vahingoita maailmaa.”