Natsi-Saksa syleili Sibeliuksen hiljaiseksi

Säveltäjämestari Jean Sibeliuksen (1865-1957) suhde natsi-Saksaan on tutkijapiireissä ollut tulenarka aihe 2000-luvulla. Aihe pulpahtaa yhä esille silloin tällöin.

Nyt asialla on Sibeliuksesta väitöskirjankin tehnyt filosofian tohtori Antti Vihinen uudella kirjallaan (Sibeliuksen katumuspäivä 1943 – Säveltäjämestarin suhde natsi-Saksaan, Vastapaino 2026).

Vihinen rohkenee penkoa menneitä, vaikka häntä ovat kuulemma varoittaneet muun muassa lahtelaiset vapaamuurarit, Suomen ulkoministeriön eläköitynyt virkamies ja Sibeliuksen entinen autonkuljettaja.

Sibeliuksella oli paljon yhteyksiä natsi-Saksaan. Natsivallan aikana hän kohosi Saksan suosituimmaksi ulkomaiseksi säveltäjäksi.

Yhteistyön huipensi Sibelius-Gesellschaftin perustaminen huhtikuussa 1942. Ihailijakerholla natsit tavoittelivat kirjan mukaan ensi sijassa ulkopoliittisia voittoja.

Natsi-Saksa syleili Sibeliuksen hiljaiseksi. Hän ei Vihisen mukaan koskaan tuominnut kansallissosialismia, mutta ei myöskään selkeästi liputtanut natsiaatteen puolesta.

Natsit yrittivät käyttää Sibeliusta hyödyksi monin tavoin eikä säveltäjä pannut hanttiin, kun hänelle myönnettiin kunnianosoituksia, arvomerkkejä ja mitaleita.

Vuonna 1935 Sibelius oli ainoa ulkomainen taiteilija, jolle Adolf Hitler myönsi Goethe-mitalin: ”Se oli Ainolassa toivottu ja kaivattu tunnustus, joka takuulla hiveli imartelulle person Sibeliuksen kolhittua itsetuntoa.”

Natsit osasivat vetää oikeasta narusta, sillä Sibeliuksen itsetuntoa olivat kolhineet 1900-luvun alkupuolen nuivat saksalaisarviot hänen sinfonioistaan.

Goethe-mitalin liitteenä tuli Hitlerin henkilökohtainen kirje. Se oli Vihisen mielestä taitavasti laadittu poliittinen viesti ja ansa. Siinä Sibeliuksen taide määriteltiin natsien Blut und Boden -ideologian mukaisesti.

Goethe-mitalin vastaanottajasta tehtiin vaivihkaa ja salakavalasti natsiaatteen kannattaja. Kun entinen Saksa hyljeksi, uusi Saksa tunnusti säveltäjän taiteellisen arvon.

Sibelius ei Vihisen mukaan kieltäytynyt yhdestäkään tunnustuksesta, jonka natsivaltio hänelle myönsi: ”Lopulta hänestä tuli yksi natsien musiikkipolitiikan keskeisistä tukipilareista.”

Sibelius hyötyi natsi-Saksan suosiosta myös taloudellisesti. Tekijänoikeus- ja eläketuloja kertyi noin kaksi miljoonaa euroa. Ne tekivät säveltäjästä rikkaan miehen.

Natsieliitin sisällä kilpailtiin Sibeliuksesta. Puhdasoppisuuden nimeen vannonut Alfred Rosenberg ja propagandavoittoja kaivannut Joseph Goebbels kävivät kilpaa siitä, kumpi saisi käyttää säveltäjää omiin tarkoituksiinsa.

Goebbels vei voiton, kun Sibelius suostui propagandaministeriön alaisuudessa toimineen antisemistisen musiikkijärjestön varapresidentiksi.

Rotuvalio Sibelius, vaaleaihoinen, sinisilmäinen suomenruotsalainen säveltäjä, oli kirjan mukaan ilmiselvä valinta, kun natsit etsivät sopivia äänitorvia uudelle poliittiselle ja rotupuhtaalle taiteelle.

Sibeliuksen poliittiset sympatiat olivat tiedossa. Hän oli ollut Lapuan liikkeen kannattaja ja säveltänyt liikkeen kunniamarssin: ”Hän oli jo valmiiksi politisoitunut, antanut nimensä ja maineensa äärioikeiston käyttöön.”

Kirjan nimessä oleva katumuspäivä tarkoittaa Sibeliuksen päiväkirjamerkintöjä vuodelta 1943. Elokuussa hän kirjoitti itsekriittisesti, että ”antisemitismiä en voi enää näillä vuosillani hyväksyä”.

Ja jatkoa seurasi: ”Kuinka sinä, Jean Sibelius, olet voinut suhtautua näihin ’arjalaisuuspykäliin’ vakavasti.”

Vihinen kirjoittaa hyvin ja teksti tempaa mukaansa, vaikka jälkiviisaus hieman häiritsee. Jälkiviisauden valossa paljon riittää kauhisteltavaa.

Kirjan ydin kiteytetään kysymykseen, oliko Sibelius natsiaatetta ja -hallintoa myötäillyt onnenonkija vai Hitlerin propagandakoneiston viaton uhri?

Antti Vihinen vastaa, että Sibelius ei ollut natsi, mutta ei myöskään epäpoliittinen ja viaton sivustakatsoja. Niin tai näin, säveltäjä hän ainakin oli.