Hätäiset Suomen vetylobbarit

Suomen energiapoliittisessa keskustelussa keskeisenä 2020-luvulla on ollut visio vetytaloudesta. Julkisuudessa, poliittisissa puheissa ja mediasivustojen otsikoissa toistuu maalaus Suomesta tulevaisuuden ”vetysuurvaltana”, joka houkuttelee maahan miljardiluokan investointeja, luo kymmeniä tuhansia työpaikkoja ja pelastaa sekä kansantalouden että ilmaston. Kun tätä visiota tarkastellaan kriittisesti fysiikan lakien ja talousrealiteettien valossa, paljastuu sen takaa tiivis, ammattimainen ja monitahoinen koneisto. Kyseessä on ilmiö, jossa teollisuuden edunvalvonta, poliittinen ymmärrysvaje ja akateemisen maailman rahoituksen tavoittelu ovat kietoutuneet yhteen synnyttäen itseään toteuttavan hypetyksen.

Vetytalouden perustavanlaatuinen ongelma ei liity lainsäädäntöön tai tahtotilaan, vaan luonnonlakeihin. Vety ei ole energianlähde vaan energiankantaja, jonka valmistaminen elektrolyysillä uusiutuvasta sähköstä vaatii valtavasti energiaa. Kun tästä viedään kehitystä vielä pidemmälle synteettisiin polttoaineisiin (e-polttoaineisiin) yhdistämällä vetyyn hiilidioksidia, ketjun kokonaishyötysuhde romuttuu. Tämä fysiikan hävikki tarkoittaa, että vetypohjaiset ratkaisut vaativat moninkertaisesti enemmän sähköä kuin suoran sähköistyksen ratkaisut ja ovat markkinaehtoisesti moninkertaisesti fossiilisia polttoaineita kalliimpia. Niitä toki onkin suunniteltu sopimaan vaikeasti sähköistettäville sektoreille, kuten lento- ja laivaliikenteeseen ja raskaaseen liikenteeseen.

Tämän taloudellisen ja teknisen realiteetin vuoksi vetytalous ei synny vapailla markkinoilla itsestään. Sen käynnistämiseen tarvitaan massiivisia julkisia tukiaisia, riskien sosialisointia ja veronmaksajien rahoittamaa infrastruktuuria. Tässä risteyskohdassa astuvat kuvaan Suomen vetylobbarit.

Keskeisin elinkeinopoliittinen moottori on Suomen vetyklusteri (linkki). Vaikka järjestö profiloituu asiantuntijaverkostona, kyseessä on teollisuuden edunvalvonta- ja lobbausorganisaatio. Sen rahoitus ja olemassaolo riippuvat sen jäsenyrityksistä – energiayhtiöistä, laitetoimittajista ja teollisuusvaikuttajista. Klusterin tehtävänä ei ole jakaa objektiivista, kriittistä tiedettä, vaan luoda poliittista painetta ja muovata sääntelyä jäsenilleen suotuisaksi. Tämä näkyy vuosittain järjestettävissä suurtapahtumissa, kuten Vetyareenassa (linkki) ja Hydrogen Summitissa (linkki). Nämä foorumit toimivat alustoina, joissa luodaan psykologista kiireen tuntua ja pelkoa kelkasta putoamisesta (termi ”FOMO”= Fear Of Missing Out). Kommentoin tätä argumenttia tarkemmin alla. Tapahtumissa sivuutetaan realistiset taloudelliset aikataulut, lopullisten investointipäätösten puute ja kriittinen keskustelu hyötysuhteista. Tilalla on tulevaisuuden lupauksia, visioita ja tiekarttoja (linkki), jotka on muotoiltu vetoamaan poliittisiin päättäjiin. Parin tuhannen seminaarivieraan joukko voi luoda tunnetta siitä, että tässä ollaan isosti puhaltamassa yhteen hiileen.

Lobbauskoneisto ei kuitenkaan toimi tyhjiössä, vaan se tarvitsee kumppanikseen legitiimiä tiedettä. Tässä roolissa ovat kunnostautuneet useat maamme johtavat tiedeyliopistot ja teknologiset tiedekunnat. Korkeakoulut eri puolella Suomea ovat profiloituneet puhtaan energian ja vetytalouden tutkimukseen, ja niiden tuottamat energiajärjestelmämallit ovat toimineet vetyvision matemaattisena selkänojana. Yliopistojen vahvaa sitoutumista vetyevankeliumiin voidaan kuitenkin tarkastella myös kriittisesti aluepolitiikan ja rahoituskilpailun valossa. Kun valtion perusrahoitus on tiukassa, yliopistot ovat pakotettuja hankkimaan ulkopuolista rahoitusta Business Finlandilta, EU-rahastoista ja suuryrityksiltä. Luomalla optimistisia skenaarioita vetytalouden mahdollisuuksista korkeakoulut pyrkivät lapioimaan alueellisesti ja kansallisesti merkittäviä tutkimusvaroja sekä teollisia kumppanuuksia omille laitoksilleen. Kun tiedelaitos muuttuu osaksi teollisuuspoliittista visiota, riippumattoman tieteen vaatimus objektiivisuudesta ja itsekritiikistä joutuu väistämättä koetukselle. Olen kirjoittanut erikseen siitä, kuinka julkisilla verovaroilla palkatun akateemisen tutkijan ei tulisi alistua pelkäksi tietyn teollisuussektorin lobbariksi (linkki).

Lobbauksen onnistumisen takaa lopulta vastaanottavan pään ymmärrysvaje. Suomalaiset poliitikot, virkamiehet ja media ovat osoittaneet rajallista kykyä haastaa vetyteollisuuden narratiivia. Poliittinen päätöksenteko on aikajänteeltään lyhytnäköistä ja tarinavetoista – suuret lupaukset tuhansista työpaikoista ja vihreästä siirtymästä tuovat ääniä, kun taas monimutkaiset fysiikan yhtälöt karkottavat yleisön. Virkamiehistö puolestaan nojaa ulkoistettuihin konsulttiraportteihin ja EU:sta valuviin valmiisiin direktiiveihin, joiden tavoitteena on usein vain rahan jakaminen ja hankkeiden edistäminen kriittisen kannattavuusarvioinnin sijaan. Media puolestaan on resurssipulassaan pitkälti luopunut syvällisestä tiede- ja talousjournalismista vetykeskustelun osalta. Teollisuuden lehdistötiedotteet muuttuvat usein sellaisenaan kritiikittömiksi klikkiotsikoiksi ilman, että hankkeiden vastuuhenkilöiltä tivattaisiin todellisia takaisinmaksuaikoja tai prosessihävikkejä.

Teollisuuden etujärjestöt, rahoitustaan ja alueellista elinvoimaansa turvaavat yliopistot sekä asiantuntemattomat päättäjät ovat luoneet symbioosin, jossa optimismi on muuttunut poliittiseksi liturgiaksi. Vaikka useamman vuoden ajan toistettu viesti alkaa jo menettää parasta teräänsä ja yleisö alkaa kykyjen mukaan kyseenalaistaa konkreettisten tulosten puutetta, lobbauskoneisto ei pysähdy.

Tyypillisesti lobbari tapaa esitellä ”investointeina” kaikki suunnittelupöydällä olevat hankkeet, jättämättä riskit rakentamispäätöksestä ja muut epävarmuudet mainitsematta. Olen parodioinut tätä viime aprillipäivänä, esitellen ”investointia” takapihalleni rakennettavasta vetytehtaasta (linkki).

Kannattaako hätiköidä?

Vetytalouden nopeaan rynnistykseen liittyy toki omat perustelunsa. Kaiken lähtökohta on tieteellisesti perusteltu kasvihuonekaasupäästöjen käytännössä välitön vähentämisen tarve, tässä esimerkiksi korvaamalla fossiilisten öljytuotteiden käyttö e-polttoaineilla.  Lobbareiden ajatuksissa on kansainvälisen etumatkan tavoittelu, ulkomaisten tukimiljardien kotiuttaminen sekä regulaation muokkautuminen Suomelle suotuisaksi. Maailmalla puhutaan kuitenkin jo ”vetytalvesta”, ja Suomessakin moni suuri vetyprojekti on viivästynyt tai kuopattu (esim. Neste Oy, SSAB Oy) taloudellisen epävarmuuden vuoksi. (Katso viitteet kansainvälisistä ammattilehdistä alla.)

Lobbarit ovat monesti muita kuin luonnontieteilijöitä tai insinöörejä. Heidän lietsomansa kiire voi osittain johtua myös siitä virheellisestä kuvitelmasta, että kunhan vetylaitokset saadaan pystytettyä, ne voidaan ottaa täydellä kapasiteetilla käyttöön käytännössä välittömästi. Tässä törmätään niin sanottuun ”aurinkopaneeliharhaan”. Aurinkopaneeli on standardoitu, passiivinen ja tehtaassa massatuotettu komponentti, jonka suorituskyky, käyttäytyminen ja laskevat kustannukset tunnetaan erittäin hyvin. Raskaan prosessiteollisuuden monimutkaiset laitteistot ja kemialliset laitokset eivät kuitenkaan ole yhtä yksinkertaisia tai helposti sarjatuotettavia. Niiden tuotantokustannukset laskevat tyypillisesti lineaarisesti, eivät eksponentiaalisesti. Olen kirjoittanut tästä harhasta ns. skaalausriskistä erikseen (linkki).

Hätiköinnillä on omat suuret riskinsä. Ensimmäisen aallon demonstraatiolaitokset tekevät vääjäämättä ne suurimmat ja kalleimmat virheet, mikä voi johtaa veronmaksajille kaatuviin jättitappioihin ja energiajärjestelmän ylikuormittumiseen. Pahimmillaan sähkön hinta nousee, ja tavalliset kuluttajat joutuvat maksumiehen rooliin – tätä samaa kehitystähän pelätään jo nyt jättimäisten datakeskusten kohdalla.

Odottaen ja vasta myöhemmin valmiilla, kaupallisilla tekniikoilla aloittamalla Suomi voisi itse asiassa saavuttaa etua muiden kantaessa oppirahat. Jos Suomella kerran on ne paljon mainostetut ”ainutlaatuiset puitteet”, eivät ne katoa minnekään 2030-luvullakaan. Päinvastoin: myöhemmin aloitettaessa myös sähkönjakeluverkkomme on varmemmin saatu rakennettua sellaiseen kuntoon, että se todella suoriutuu uusiutuvan sähkön valtavasta lisätuotannosta.

Niin kauan kuin jaossa on valtavia määriä veronmaksajien rahaa, vetyhypen ylläpitäminen on lobbareille kannattavaa bisnestä. Suomen kansantalouden etu saattaa kuitenkin piillä siinä, että uskalletaan katsoa hype-kuplan läpi ja odottaa, että teknis-taloudelliset realiteetit saavuttavat poliittiset juhlapuheet.

Viitteitä:  1) ”Hydrogen Stuck in the Pilot Phase/”Vety juuttunut pilotointivaiheeseen” (linkki) sekä 2) ”Green Hydrogen Challenges in 2026: Why Projects Are Failing (Reality check)”/”Vihreän vedyn haasteet v. 2026: miksi projekteja epäonnistuu (Reaalitilanteen tarkistus)” (linkki).