Vetytalouden ajolähtö

Olen pohtinut, mitä vetytalouden saralla Suomessa todennäköisesti tapahtuu lähivuosina.

Pidän melko ilmeisenä, että 1-2 hanketta saavuttaa investointipäätöksen ja että ensimmäisten laitosten käyttöönotto voi alkaa joskus vuoden 2028 jälkeen. Vaikka Suomessa ja maailmalla on viime vuosina peruttu tai lykätty lukuisia vetytaloushankkeita, suomalaisilla hankekehitysyhtiöillä on vielä mahdollisuus ottaa etumatkaa.

P2X:n Solutions Oy:n Herkko Plit totesi jossain, että ”Nyt on ”turistit” karsiutuneet toiminnasta”. En ole tosin itse täysin vakuuttunut.

(Opin juuri muuten teollisen PR-viestinnän retoriikkaa: ”Jatkuva kuuden kuukauden horisontti”: Tarkoittaa, että investointipäätös (FID) on julkisissa puheissa aina juuri puolen vuoden päässä, koska se pitää hankkeen hengissä sijoittajien, kaupunkien ja median silmissä.)

Itse asiassa hankekehitysyhtiöt voivat olla ajolähtötilanteessa: Niiden on lunastettava lupauksensa rahoittajille, asiakkaille, viranomaisille ja regulaattoreille.

Rakentamispäätöksiä tullaan epäilemättä juhlimaan suurina läpimurtoina. Media, poliitikot ja virkamiehet kertovat onnistumistarinaa mielellään. Seuraava juhlahetki nähdään laitosten käyttöönoton yhteydessä.

Sen jälkeen laskeutuu jälleen hiljaisuus.

Näin kävi esimerkiksi tietyiltä osin Harjavallan P2X Solutions vetylaitoksen kohdalla. Julkisuudessa ei juuri ole kuultu laitoksen todellisista vedyn tuotantokustannuksista, vuosittaisista käyttötunneista eikä käyttöasteista. Jos tulokset olisivat poikkeuksellisen hyviä, niistä kerrottaisiin varmasti.

Ehkä olennaista ei olekaan se, mitä kerrotaan, vaan se, mitä jätetään kertomatta.

Sama koskee vuosittaisia VetyAreenoita (linkki), Hydrogen Summit (linkki) -tapahtumia ja erilaisia vetytiekarttoja (linkki). Niissä korostuvat investointipotentiaali, kasvuluvut ja tulevaisuuden markkinat. Paljon vähemmän puhutaan siitä, kuinka nopeasti ensimmäiset suuret laitokset todella saavuttavat suunnitellut suoritusarvonsa. Kuten joku joskus sanoi: ”Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes”.

Oma arvioni on, ettei näin tapahdu kovin nopeasti.

Kun ensimmäiset suuremmat demonstraatiolaitokset käynnistyvät, seuraavat vuodet kuluvat optimointiin, ongelmien ratkaisemiseen ja todellisten suoritusarvojen todentamiseen. Kahden tai jopa viiden vuoden oppimisjakso ei olisi lainkaan poikkeuksellinen. Teollisuuden historiassa se olisi pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Vielä suurempi kysymys on kaupallinen kannattavuus.

Vaikka tekniset tavoitteet saavutettaisiin lopulta, ei ole lainkaan selvää, että laitokset toimisivat kannattavasti ilman uusia tukia, sääntelyä tai muita markkinoita ohjaavia mekanismeja. Usein juuri seuraava laitos on ensimmäinen, joka hyödyntää edellisen laitoksen virheet ja opit. Siksi ensimmäisen laitoksen käyntiin lähtö ei automaattisesti tarkoita, että liiketoimintamalli olisi valmis laajamittaiseen skaalaukseen.

Vetytalouden nykyistä pysähtynyttä vaihetta selitetään tavallisesti korkeilla koroilla, geopoliittisella epävarmuudella tai luvituksen hitaudella.

Itse pidän keskeisenä myös skaalausriskiä. Kirjoitin siitä aiemmin (linkki), mutta aiheesta on jo käytännön kokemuksia maailmalta. Haasteita on ainakin kolmea lajia:

1. 1) Tuulisähkön voimakas sääriippuvuus ja siitä seuraava tuotannon vaihtelu.
2. 2) Lähelle 100 MW:n kokoluokkaa skaalatut modulaariset elektrolyyserit, joiden käyttöönotossa ja käytettävyydessä on ollut ongelmia. (katso lähdeviitteet alla).
3. 3) Hiilidioksidin talteenoton yhdistäminen vedyn tuotantoon ja edelleen synteettisten hiilivetyjen valmistukseen. Sekään ei ole teknisesti triviaali kokonaisuus.

Viime aikoina keskusteluun on noussut myös uusi huoli: sähkön saatavuus. Datakeskukset, sähkökattilat, akkuteollisuus, teräshankkeet ja vetylaitokset kilpailevat kaikki samasta resurssista. Mitä enemmän sähkön kysyntä kasvaa, sitä enemmän herää kysymys sähkön hinnasta. Datakeskuksia rakennetaan osittain myös siksi, että uusiutuvaan sähköntuotantoon tehdyt investoinnit tarvitsevat maksavia asiakkaita.

Lopulta tavallinen sähkönkäyttäjä voi joutua maksamaan osan vihreästä siirtymästä korkeampina sähkölaskuina.

Jos ensimmäisten laitosten käyttöönotto osoittautuu odotettua vaikeammaksi, myös myöhempien laitosten aikataulut alkavat väistämättä siirtyä. Silloin voidaan nopeasti huomata olevamme vuodessa 2035 ennen kuin tiedämme varmasti, onko vihreään sähköön perustuva hiilivetytuotanto aidosti kilpailukykyinen teollinen ratkaisu vai ei.

Lopulta kysymys ei ole teknisestä toimivuudesta. Vetyä voidaan tuottaa. Hiilidioksidia voidaan ottaa talteen. Synteettisiä hiilivetyjä voidaan valmistaa.

Varsinainen kysymys kuuluu:

Mihin hintaan niitä voidaan valmistaa?

Juuri siinä kohtaa vetytalouden todellinen koetinkivi sijaitsee.

Nykyisillä lähtöoletuksilla voidaan jo melko yksinkertaisilla laskelmilla todeta, että sähköstä tuotettujen hiilivetyjen kustannus on moninkertainen fossiilisiin vaihtoehtoihin verrattuna. Niin kauan kuin näin on, vetytalouden tulevaisuus riippuu yhtä paljon politiikasta, sääntelystä ja tukimekanismeista kuin teknologiasta itsestään. Tukirahatkin ovat poissa yksityisten kansalaisten, veronmaksajien kukkarosta, joten mistä muualta sitten leikataan?

Kirjallisuutta:

1) ”Hydrogen Stuck in the Pilot Phase/”Vety juuttunut pilotointivaiheeseen” (linkki)

2) ”Green Hydrogen Challenges in 2026: Why Projects Are Failing (Reality check)”/”Vihreän vedyn haasteet v. 2026: miksi projekteja epäonnistuu (Reaalitilanteen tarkistus)” (linkki).