Oman aikamme sivistystalkoot: Mitä meidän pitää muuttaa, jotta oppiminen taas kantaa?

Tämän päivän (29.9.) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla työelämäprofessori Olli Luukkainen toi esiin muutamia hyviä havaintoja, mitkä vaikuttavat Pisa-tulostemme takana. Käyn tässä noita nostoja läpi kentän näkökulmasta.

Luukkaisen ensimmäinen ja isoin nosto oli, että vika on systeemissä. Pisa-tulosten romahdus ei johdu pelkästään koulusta, vaan koko yhteiskunnasta. Koulu ei yksin pysty tekemään suurta muutosta. Tuloksiin vaikuttavat koulun lisäksi kotien käyttämä aika, joka tukee oppilasta ja velvoittaa tekemään läksyt. Läksyt jää yhä useammalta tekemättä ja rohkeimmat oppilaat tokaisevat koulun kuuluvan vain kouluun ja vapaa-ajan muualle.

Tuloksiin vaikuttaa myös yhteiskunnan suhtautuminen koulutukseen, mikä nähdään enemmänkin pakollisena pahana kuin työelämään valmistavana prosessina. Hyvänä esimerkkinä ovat lukuisat media-artikkelit, miten helpolla pääsee suuriin palkkatuloihin. Asenne työskentelyyn, oli se sitten opiskelua tai työelämän työskentelyä, on heikossa hapessa. Huumorilla heitetty lentävä lause ”olen täällä vain töissä” on saanut yhteiskunnassa uuden, laiskemman merkityksen – uudistua ei tarvitse. Ei mikään ihme, että yhä useampi oppilas tokaisee, että vitonen riittää – se on läpi. Miksi pitäisi yrittää parempaa?

Toinen Luukkaisen nosto oli, että päätöksiä tekevä hallinto ei tiedä, mitä kouluarjessa tapahtuu. Järjestelmän ylätasoilta sanellaan jatkuvasti, mitä koulujen pitää tehdä toisin. Päättäjiä ei yhtään kiinnosta, onnistuuko se, kunhan tehdään jotain. Hankejumppaoravanpyörä on valmis ja päättäjät onnittelevat itseään korjauksien mestarina. Ei kouluun voi jatkuvasti syöttää uusia asioita. Kouluissa ei ole yhtään ylimääräistä tuntia, jonka voisi irrottaa ilman, ettei opetussuunnitelman toteuttaminen kärsisi. Jos kouluihin halutaan muutosta, se vaatii muutosjohtamisen hallintaa. Sitä kuntien päättäjätasot eivät osaa, eivätkä halua osata. Useat kunnat miettivät nyt kuumeisesti, mistä voisi säästää – tuossa olisi yksi alue, josta voisi ihan vapaasti leikata väkeä pois ja palkata lisää opetushenkilöstöä.

Tuoreimman Pisa-raportin perusteella Suomessa koulujen väliset erot ovat pieniä, mutta koulujen sisällä erot ovatkin suuret. Luukkainen on kolmannessa nostossaan ihan oikeassa, että asiaa pitää tarkastella myös koulujen sisältä. Opetusryhmien kokoa ja koostumusta tulisi tarkastella kriittisesti. Jos opetusryhmän koko on liian suuri, yksi opettaja ei ehdi millään neuvomaan kaikkia oppilaita ja ohjaamaan heitä kutakin omaa tasoa haastavampiin tehtäviin. Itseohjautuvuus on hieno asia, mutta yläkoululainen ei siihen vielä kunnolla kykene.

Opetusryhmän heterogeenisuus on toinen iso haaste opettajalle. Opettaja joutuu koko ajan tasapainoilemaan, miten asian opettaa, ettei heikoin oppilasaines putoa totaalisesti opetuksen vauhdista, mutta samalla tarjoaa parhaimmalle oppilasainekselle jotain syvällisempää, joka laajentaa oppimista.

Matematiikka on tässä armottomin. Jos et edellisen oppitunnin aikana opi tunnin aiheen perusteita, se kostautuu välittömästi seuraavalla tunnilla. Tukiopetuksella asiaa voisi korjata, mutta ei oppilaat halua jäädä kouluun ylimääräiseksi ajaksi vapaaehtoisesti. Matematiikassa opetusta ei oikein pysty hidastamaankaan, koska kaikki opetussuunnitelman asiat täytyy ehtiä opettaa. Ratkaisu tähän olisi, että opetusryhmiä muodostettaisiin pedagogisin perustein, ei pelkän osaamistason perusteella. Tällöin esimerkiksi eniten haasteita kokevien kohdalla voitaisiin karsia ysin ja kympin oppilailta vaadittavat asiat ja käyttää useampi tunti perusteiden haltuunottoon. Toisaalta kehittyneimmille pystyttäisiin eriyttämään ylöspäin jopa peruskoulun oppimäärän yli.

Äidinkielessä on vastaavanlainen eriyttämishaaste. Lukutaidon perusteet pitää hallita hyvin ennen kuin päästään järkevällä tavalla perehtymään medialukutaitoon. Liian heikolla lukutaidolla, jota Pisa-tuloksissa oli yli viidenneksellä, ei medialukutaitoa oteta haltuun. Siksi pitää löytää aikaa perusteiden vahvistamiseen ilman, että taitavimmat tylsistyisivät. Tähänkin pedagogisin perustein muodostetut ryhmät olisivat ratkaisu.

Äidinkieltä opetetaan yläkoulussa vuosiluokasta riippuen 3-4 tuntia viikossa. Se on vähän, kun opetussuunnitelman mukaan pitää käsitellä useita muitakin aihekokonaisuuksia. Reaaliaineissa luetaan myös tekstejä, mutta se ei tuo kovinkaan paljoa lisälukemista koululaisen opiskeluun. Siksi lukemiseen tulee kannustaa myös koulun ulkopuolella.

Jos haluamme kääntää Pisa-tulokset ja koulutuksen suunnan, meidän on lopetettava näennäinen hankejumppa ja kuunneltava niitä, jotka tekevät työtä luokkahuoneissa joka päivä. Koulutus ei ole erillinen saareke muusta yhteiskunnasta, vaan se heijastaa suoraan yhteisiä arvojamme. Vain yhdistämällä kotien vastuullinen tuki, yhteiskunnallinen asennemuutos ja rohkeat, pedagogisesti kestävät ratkaisut arjessa voimme palauttaa suomalaisen peruskoulun loisteen.