Koulutuksen suunnanmuutos on välttämätön

Kasvatustieteen ja koulun suhde poikkeaa haitallisesti lääketieteen käytännöstä. Lääkäri tekee väitöksensä omasta työstään oltuaan ensin kentällä vähintään vuoden. Tutkimusosaaminen palaa päivittäiseen praktiikkaan, ja tietoa jaetaan työyhteisössä. Juuri valmistuneet hakeutuvat oppimaan kokeneilta. Kasvatustieteessä on mahdollista edetä post doc -tutkijaksi ilman muuta kenttäkokemusta kuin pakollinen opetusharjoittelu ja sen jälkeinen aikuisten alalle tulevien hyvin motivoituneiden opiskelijoiden ohjaaminen. Lääketieteessä puhtaat tutkijat yleistyvät yleensä pitkän käytännön kokemuksen jälkeen, mutta kasvatustieteessä asetelma on usein päinvastainen.

Kentän kuuleminen törmää toistuvasti autonomiaan: joko opettajan pedagogiseen autonomiaan tai yliopistoautonomiaan. Nämä eivät tuota joukko-opin tyhjää joukkoa, vaan laajan unionin, joka oikein hyödynnettynä mahdollistaisi tiedonkulun yliopistolta kentälle ja kentältä tutkimukseen. Nyt keskustelu kentän suuntaan kuitenkin kääntyy nopeasti opettajien muutosvastarintaan tai tutkimusvastaisuuteen. Kentän kokemus on toinen: tutkimuksiin perehtyminen on perustyön vaatimusten takia hyvin haastavaa. Toiseen suuntaan kuullaan, että tutkimukseen keskittyminen häiriintyy, jos pitäisi opettaa. Lääketieteessä dilemmaa on ratkottu tutkimusvapaalla: praktiikkaa tekevä vapautetaan erillisrahoituksella tutkimaan ja palaa jakamaan uutta tietoa työyhteisöönsä. Sama malli kuuluisi kasvatustieteeseen.

Opettajat ovat vuosia kertoneet, että inkluusio ei toimi nykyisillä resursseilla, että tietotekniikan liiallinen käyttö ja kännykät haittaavat opetusta ja että vaatimustasoa on laskettu pedagogiikan ulkopuolisten toimijoiden vallattua vaikuttamisen tilan. Inkluusio ja kolmiportainen tuki eivät ole tuottaneet haluttua tulosta. Armovitoset näkyvät nyt osaamisessa. Osaamistakuu yksin ei muuta tilannetta, jos oppilas tietää etenevänsä osaamisen tasosta riippumatta. Luokallejättämistä ja oppilaan tukea on tarkasteltava kokonaisuutena, jossa molemmat osat ovat käytössä.

Oppivelvollisuuden pidentämisen jälkeen opettajat ovat havainneet selvän muutoksen. Kun jatko-opintopaikka on käytännössä varma, sinnikkyys on kääntynyt laskuun. Oppimaan oppimisen ydin – sinnikkyys oman tavoitteen, halutun opiskelupaikan, saavuttamiseksi– on oikeastaan romahtanut. Samalla oppilaiden valmius tai edes halu viitata ja vastata jopa helpoimpiin kysymyksiin loistaa poissaolollaan. Kysyminen oppilaalta, joka ei viittaa, johtaa usein pitkiin keskusteluihin psykologin, kuraattorin, huoltajan ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tällainen toimintakulttuuri ei vahvista oppimista. Se opettaa, ettei osaamisen näyttämisellä ole merkitystä ja että lieväkin vaatimus tulkitaan riskiksi. Emme voi koulussa opettaa nuorille, että osaamisen osoittamiseen liittyisi jokin uhka. Meidän päinvastoin pitäisi näyttää kuinka osaaminen ja sen näyttäminen on erinomaisen hyvä asia, joka mahdollistaa innovaatiot ja hyvinvoinnin kasvattamisen.

Sekä keskittymistä että sinnikkyyttä voidaan opettaa. Kännykälain vaikutus voi ehkä näkyä seuraavissa mittauksissa, mutta lyhytjänteisyys vähenee vain, jos samalla vaaditaan keskittymistä edellyttäviä tehtäviä ja opetetaan keskittymään. Vaatimustasoa hyväksytystä suorituksesta on nostettava, vaikka se tarkoittaisi myös luokalle jättämistä. Tekemättä jättämisellä ja huonolla käytöksellä on oltava seurauksensa riittävän lyhyen ajan sisällä, jotta teon ja seurauksen suhde aidosti ohjaa käyttäytymistä. Keskittymisen opettamisen näkökulmasta myös tyyppikirjainten sitominen – kaunokirjoitus – ansaitsee harkinnan: se on edullinen keino harjoittaa tarkkaavaisuutta ja pitkäjänteisyyttä.

Käsinkirjoitus ja lukeminen ovat avainasemassa osaamisen tuottamisessa. Suomessa vallalla olevassa ajatuksessa lähteä edes pohtimaan tekoälyn hyödyntämisestä varhaiskasvatuksesta asti on kuin olettaisi ensimmäistä kertaa selältään vatsalleen kierähtävän lapsen lähtevän seuraavaksi juoksemaan. Käsinkirjoituksen ja lukemisen itsekontrollia ja oppimista vahvistava tutkimusnäyttö on niin voimakasta, että on täysin käsittämätöntä ohittaa molemmat oppimisen tason nostosta puhuttaessa. Etenkin alaluokilla, käsinkirjoituksen sinnikkyyttä vahvistava ja motoriikkaa kehittävä vaikutus on suurimmillaan.

Kentällä on valtava määrä tietoa ja viisautta, joka ei tavoita tutkijaa eikä päättäjää. Jos kokeneille lääkäreille kokemuksellisen tiedon ja tutkimuksen yhdistäminen on itsestään selvää, sen on oltava sitä myös kasvatustieteessä. Mikäli opettajien kuuleminen sivuutetaan jälleen ja asiantuntijaääneksi valitaan pitkään opetustyöstä poissa olleet, saadaan jatkossakin se, mitä tilataan: heikentyviä oppimistuloksia. Status quon säilyttäminen, poliittiset irtopisteet yksittäisistä ”oppimisen ihmetempuista” ja selitykset globaalista laskusta eivät palauta osaamista.

Osaaminen tulee oppimisesta ja ovat seurausta opettamisesta, johon opettajille on lopultakin annettava aikaa sekä varmistettava riittävän turvallinen opettamisen ympäristö. Nykyinen lainsäädäntö nimittäin palauttaa kouluun lopulta kaikki oppilaat olivatpa väkivaltaisia, syvästi masentuneita tai muun psykofyysisen tilan vuoksi käytännössä oppimaan kykenemättömiä. Kaikilla on oikeus koulupaikkaan ja sellainen tulee opetuksenjärjestäjän vastuulle järjestää. Hyvinvointialueella ei taas ole velvoitetta järjestää apua tai tukea oppilaille, joilla ei pedagogisessa mielessä ole mitään järkeä psykofyysisen tilan perusteella käydä koulua, mutta niin vain on opetus järjestettävä.

Kun puhutaan resurssien tarpeesta, niin samalla olisi syytä miettiä tarkkaan resurssien kohdentamista. Oppivelvollisuuden pidentämisellä saatiin niidenkin kuntien  lukioihin läppärit, joissa niitä ei ennen sitä ollut. Läppärit ja kirjalisenssit oppilaille. Ammatillisella toisella asteella saatiin opetusvälineet. Opettajiin ja lähiopetuksen määrään rahoja ei suunnattu. Samaan aikaan poliitikot niin kansallisella kuin paikallisessa tasolla kuitenkin ovat kertoneet uusista merkittävistä lisäyksistä sivistyksen rahoitukseen. Harmillisesti totuus on kuitenkin toinen. Vuonna 2006 opetuksen toimialan rahoitus oli noin 6,4 miljardia. Nyt se on hieman alle 8. Pelkästään inflaatiokorjattuna sen pitäisi olla 9,4. Uusia seiniä huonokuntoisten rakennusten tilalla sentään on saatu, mutta samalla sisäiset vuokrat ja ruokailun kustannukset ovat kasvaneet merkittävästi.

Hyvinvointia voidaan jakaa tulevaisuudessakin vain, jos osaaminen ensin palautetaan, mutta sen palauttamiseksi on lopultakin kuunneltava kentän opettajia.