Vapaus ei ole autiosaari yksilölle, se on seitsemän pilarin siltatyömaa yhteiskunnalle

Käsitys vapaudesta pelkkänä mielivallan puutteena jättää puolet tarinasta kertomatta. Vapaus on aina kaksipuolinen ilmiö: vapautta jostakin ja vapautta johonkin. Se ei synny tyhjiössä, vaan yhteisön tuesta, oikeuksista ja yksilön omasta toimijuudesta. Mitkä ovat ne seitsemän perustaa, joiden varaan vapaa yhteiskunta todella rakentuu?

Vapaus on yhteinen projekti

Vapaudesta puhutaan usein kuin se olisi pakon puutetta: että kukaan ei rajoita, käske tai estä. Tällainen ajattelu jää kuitenkin puolitiehen. Vapaus on aina kaksipuolinen ilmiö: se on yhtä aikaa vapautta jostakin (negatiivinen vapaus) ja vapautta johonkin (positiivinen vapaus). Se ei synny vain toisesta, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Vapaus on kolikko, jonka toisella puolella on vapautuminen pakosta ja mielivallasta, toisella puolella mahdollisuus toimia, kasvaa ja osallistua. Vain yhdessä nämä muodostavat todellisen vapauden.

Vapauden luonnetta on hedelmällistä tarkastella ihmisen koko elämänkaaren näkökulmasta. Ihminen ei ole koskaan täysin irrallinen yksilö, vaan hänen vapautensa rakentuu aina joidenkin edellytysten varaan. Elämän alkuvaiheessa tämä riippuvuus on kaikkein selvimmin nähtävissä. Vastasyntynyt lapsi on täysin muiden huolenpidon varassa. Hänellä ei ole mahdollisuutta selviytyä yksin, vaan hänen elämänsä ja tuleva vapautensa perustuvat ruokaan, turvaan, hoivaan ja läheisyyteen. Ilman näitä edellytyksiä ei ole elämää eikä myöskään vapautta. Tässä vaiheessa elämää vapaus on lähes kokonaan positiivista vapautta: mahdollisuutta kasvaa, kehittyä ja vähitellen tulla kykeneväksi toimimaan itse. Vapauden negatiivinen ulottuvuus, vapaus ulkoisesta pakosta ja rajoituksista, saa merkityksensä vasta myöhemmin, kun ihmisestä kasvaa yhä itsenäisempi toimija.

Kasvaessaan ihminen oppii vähitellen tekemään omia valintojaan, käyttämään harkintaansa ja kantamaan vastuuta. Samalla hänen toiminnanvapautensa laajenee ja hän saa yhä enemmän myös negatiivista vapautta: vapautta välittömästä riippuvuudesta, toisten jatkuvasta ohjauksesta ja ulkoisesta määräysvallasta. Hänestä tulee vähitellen itsenäisempi toimija, joka kykenee asettamaan omia päämääriään ja toteuttamaan niitä. Täydellistä riippumattomuutta hän ei kuitenkaan koskaan saavuta. Jokainen on koko elämänsä ajan sidoksissa muihin ihmisiin, heidän työhönsä ja niihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka mahdollistavat arjen. Myös vanhuudessa riippuvuus toisista voi jälleen tulla näkyvämmäksi. Siksi vapaus ei koskaan ole pelkkää riippumattomuutta, vaan aina myös sellaisten edellytysten varassa olemista, jotka tekevät vapaan toiminnan mahdolliseksi.

Juuri tässä kohtaa paljastuu vapauden syvempi luonne. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Jokaisen ihmisen elämä perustuu siihen, että muut ihmiset tuottavat niitä tavaroita ja palveluja, joita me tarvitsemme. Yhden työ on toisen mahdollisuus elää. Tässä mielessä yhteiskunnan “rakenteet” eivät ole abstrakteja, vaan ne ovat ihmisten välistä työnjakoa, osaamista ja yhteistyötä. Vapaus ei synny tyhjiössä, vaan se rakentuu tästä keskinäisestä riippuvuudesta.

Täysivaltaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen pystyy tekemään merkityksellisiä valintoja omista lähtökohdistaan. Se edellyttää vapautta pakosta – ettei kukaan määrää valintoja ulkoa – mutta myös kykyä toimia. Tämä kyky syntyy koulutuksesta, terveydestä ja toimeentulosta. Täysivaltaisuus muodostaa vapaan yhteiskunnan ensimmäisen pilarina: ihmisen on voitava aidosti vaikuttaa omaan elämäänsä.

Samalla vapaus edellyttää yhteisiä sääntöjä ja vastuuta niiden noudattamisesta. Ihminen ei ole vapaa, jos hän joutuu jatkuvasti elämään toisten väkivallan, petosten, uhkailun tai muun mielivallan alaisena. Siksi lait, oikeusjärjestelmä ja rikoksista seuraavat rangaistukset eivät ole vapauden vastakohta, vaan sen edellytys. Ne suojaavat yksilöä toisten väärinteoilta ja luovat tilan, jossa ihmiset voivat elää, toimia ja tehdä valintojaan turvallisesti. Äärimmäisimmillään tämä tarkoittaa myös sitä, että yhden ihmisen vapautta voidaan rajoittaa vankeusrangaistuksella, jotta muiden vapaus säilyisi. Siksi vapautta sorrosta voidaan pitää vapaan yhteiskunnan toisena pilarin.

Jotta vapautta sorrosta voitaisiin suojella johdonmukaisesti, tarvitaan yhteinen käsitys ihmisen koskemattomista oikeuksista. Kysymys siitä, mikä on väärin ja milloin toisen vapautta saa rajoittaa, ei kuitenkaan voi perustua pelkästään yksilöiden mielipiteisiin tai kulloinkin vallalla oleviin tapoihin. Vapaan yhteiskunnan perustana ovat universaalit ihmisoikeudet, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle hänen ihmisyytensä perusteella. Ne eivät riipu ihmisen sukupuolesta, iästä, etnisestä taustasta, kansallisuudesta, kielestä, uskonnosta, vakaumuksesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, toimintakyvystä tai mistään muustakaan henkilökohtaisesta ominaisuudesta. Ihmisoikeudet määrittävät ne rajat, joiden sisällä yksilöiden vapautta voidaan käyttää, ja samalla ne suojaavat jokaista ihmistä syrjinnältä, mielivallalta ja ihmisarvon loukkauksilta. Juuri tästä syystä vapautta ei voida erottaa oikeuksista: oma vapauteni päättyy siihen, missä se alkaa loukata toisen yhtäläistä oikeutta elää vapaana ja ihmisarvoisena. Tästä seuraa vapaan yhteiskunnan kolmas pilari: universaalit ihmisoikeudet.

Kun ihmiset ovat täysivaltaisia, vapaita sorrosta ja yhdenvertaisia oikeuksiensa suhteen, syntyy tilaa vapaan yhteiskunnan neljännelle pilarille: ennakoimattomuudelle. Vapauden merkitys ei rajoitu pelkästään oikeuksien turvaamiseen ja haittojen ehkäisemiseen. Vapaa yhteiskunta on myös ympäristö, jossa ihmisillä on mahdollisuus ajatella, toimia ja luoda uutta tavoilla, joita ei voida täysin ennustaa etukäteen. Ihmiset eivät ole järjestelmien tai suunnitelmien täydellisesti ohjattavia osia, vaan itsenäisiä toimijoita, joiden kohtaamisista syntyy uusia ajatuksia, näkökulmia ja ratkaisuja.

Ennakoimattomuus ei kuitenkaan synny ilman mahdollisuutta muuttaa omaa asemaansa ja kulkea uusia polkuja. Siksi liikkuvuus muodostaa vapaan yhteiskunnan viidennen pilarin. Jos ihmisten mahdollisuudet ovat sidottuja syntyperään, varallisuuteen, asuinpaikkaan tai muihin lähtökohtiin, uusien ajatusten ja ratkaisujen määrä vähenee. Liikkuvuus tarkoittaa mahdollisuutta liikkua ja edetä elämässä. Se ei tarkoita vain fyysistä liikkumista, vaan myös mahdollisuutta kehittää itseään, vaihtaa suuntaa ja rakentaa tulevaisuuttaan lähtökohdistaan riippumatta. Mitä enemmän ihmisillä on todellisia mahdollisuuksia kouluttautua, kohdata erilaisia ihmisiä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan, sitä enemmän syntyy myös uusia näkökulmia, innovaatioita ja yhteiskunnallista uudistumista.

Köyhyyttä lukitsevat rakenteet tarkoittavat tilannetta, jossa ihmiseltä puuttuvat todelliset mahdollisuudet edetä elämässään. Köyhyyttä lukitsevat rakenteet tarkoittavat tilannetta, jossa ihmiseltä puuttuvat todelliset mahdollisuudet edetä elämässään. Köyhyyden ratkaiseminen ei tarkoita sitä, että yhteiskunta syöttää ihmiselle kaiken valmiina ja passivoi hänet. Kyse on siitä, että poistetaan etenemisen esteet – kuten mahdollisuuksien puute kouluttautua tai huolehtia terveydestään. Nämä eivät vähennä liikkuvuutta, vaan luovat sen edellytyksiä. Mahdollisuuksien olemassaolo ei kuitenkaan yksin riitä, vaan niiden hyödyntäminen edellyttää yksilön omaa toimijuutta ja valintoja. Yhteiskunta voi tarjota puitteet, mutta elämässä eteneminen rakentuu viime kädessä ihmisen omien tavoitteiden, kykyjen ja ponnistelujen varaan. Ihmisillä on erilaiset lähtökohdat, vahvuudet ja kyvyt, eikä kaikki ole mahdollista kaikille. Elämään vaikuttavat myös sattuma ja ennakoimattomat mahdollisuudet, minkä vuoksi yhteiskunnan tehtävänä on pitää ovia avoinna. Lopulta liikkuvuus toteutuu siinä, että yksilöllä on aidot mahdollisuudet rakentaa elämäänsä omien tavoitteidensa ja kykyjensä mukaisesti.

Jotta ihmiset voisivat käyttää vapauttaan, hyödyntää liikkuvuutta ja tehdä harkittuja valintoja, heidän on voitava toimia todellisuutta koskevan tiedon varassa. Tästä syntyy vapaan yhteiskunnan kuudes pilari: tosipohjaisuus. Tosipohjaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen voi tehdä päätöksiä todellisuuden pohjalta. Tämä liittyy vahvasti koulutukseen. Yhteiskunnan tehtävä ei ole kontrolloida kaikkea puhetta, vaan mahdollistaa se, että ihmiset oppivat erottamaan luotettavan tiedon epäluotettavasta. Sensuurin tulee olla vähäistä, mutta koulutuksen vahvaa. Kaikkea väärää puhetta ei voida eikä pidä kriminalisoida – sen sijaan ihmisten kykyä arvioida tietoa on vahvistettava.

Mikään näistä edellytyksistä ei kuitenkaan säily ilman ihmisten välistä yhteistyötä ja vastuunjakoa. Tästä seuraa vapaan yhteiskunnan seitsemäs pilari: solidaarisuus. Solidaarisuus tarkoittaa sitä, että oma vapaus on sidoksissa muiden vapauteen. Mutta se ei tarkoita passiivista riippuvuutta yhteiskunnasta. Solidaarisuus tarkoittaa myös osallistumista. Jokainen, joka kykenee, osallistuu yhteiseen tuotantoon ja talouteen. Vaikka emme itse tuota esimerkiksi ruokaa, osallistumme siihen epäsuorasti tekemällä muuta työtä, saamme siitä palkkaa ja maksamme veroja. Näin olemme osa samaa kokonaisuutta. Työn tekeminen ja yhteiskuntaan osallistuminen on keskeinen solidaarisuuden muoto.

Siksi yhteiskunnan tehtävä ei ole vain olla puuttumatta ihmisten elämään, vaan myös aktiivisesti mahdollistaa vapaus. Mahdollistaminen on kuitenkin erotettava holhoamisesta: valtion tehtävä ei ole määrittää, millainen elämä on yksilölle hyvää tai arvokasta. Sen tehtävä on tarjota puitteet ja vahvistaa ihmisen omaa toimintakykyä. Jos rakenteet luovat passiivista riippuvuutta tai ohjaavat yksilön valintoja ylhäältä päin, ne murentavat vapautta sen sijaan, että vahvistaisivat sitä.

Tässä mielessä valtion toimia voidaan ajatella vakuutuksen kaltaisina. Ne tarjoavat turvaa tilanteissa, joissa kohdataan inhimillinen force majeure -tilanne. Siinä missä sopimusoikeudessa force majeure voi vapauttaa osapuolen velvoitteistaan, yhteiskunnassa se on juuri se hetki, jolloin yhteiset turvarakenteet aktivoituvat. Näiden rakenteiden tarkoituksena ei ole poistaa vastuuta omista valinnoista, vaan turvata toimintakyky silloin, kun äärimmäisen poikkeukselliset olosuhteet tekevät normaalista selviytymisestä mahdotonta.

Aidosti vapaa yhteiskunta edellyttää, että ihmisille annetaan tilaa ja kannustimia olla oman elämänsä aktiivisia toimijoita. Valtio luo edellytykset, mutta vapauden ydin on siinä, että yksilö itse päättää, miten näitä mahdollisuuksia käyttää. Valtion tehtävä on avata ovia mahdollistamalla edellytykset. Yksilön tehtävä on astua niistä sisään, kantaa vastuuta valinnoistaan ja rakentaa omaa polkuaan.

Ajatellaan esimerkiksi koulutusta ja terveyttä. Ilman niitä yksilön mahdollisuudet ovat rajalliset. Mutta niiden olemassaolo ei vielä riitä – niitä on myös käytettävä. Vapaus ei ole pelkästään sitä, että mahdollisuuksia on olemassa, vaan sitä, että niihin tartutaan.

Siksi meidän on uskallettava puhua vapaudesta kokonaisuutena. Ei riitä, että kukaan ei estä meitä – meidän on myös voitava tehdä jotakin, ja meidän on tehtävä jotakin. Valtion tehtävä on mahdollistaa. Yksilön tehtävä on toimia.

Vapaus ei siis ole yksittäisen ihmisen ominaisuus. Se on yhteinen projekti, joka syntyy mahdollisuuksista, vastuusta ja ihmisten kohtaamisista. Sen perustana ovat täysivaltaisuus, vapaus sorrosta, universaalit ihmisoikeudet, ennakoimattomuus, liikkuvuus, tosipohjaisuus ja solidaarisuus. Yhdessä ne muodostavat ne edellytykset, joiden varassa vapaa yhteiskunta voi rakentua ja uudistua.