Julkisuuden varjopuolia – olla kuuluisuus? (Ensimmäisen maailman ongelmia!)

Mieleeni tuli ammatillinen paradoksi, jolloin esiintymiskammoinen jännittäjä on mediapersoona. Onko edes kyseessä paradoksi? Epäilen, että mediapersoonaksi lähtevä kyllä haluaa alalle sen lieveilmiöistä huolimatta.

En ole itse mediapersoona, mutta koen silti voittaneeni esiintymispelon jo reilu vuosikymmen sitten, kun pidin kokemusasiantuntijapuheenvuoroja. Mielestäni tämä on yksi Ihmeellisimpiä asioita, joita elämässäni on sattunut.

Olinhan ollut koko peruskouluajan ja vielä iltalukiossakin ehkä jopa sairaalloisen ujo.

Siitä en ole varma onko ujous kokonaan kadonnut persoonastani vai eikö ole vain tapahtunut sellaisia kokemuksia, jotka olisivat herättäneet ujoutta viime vuosina.

Tietynlainen herkkyys olisi silti jännä säilyttää.

En usko siihen yleiseen väittämään, että ammattiesiintyjät juuri jännittävät esiintymistä, mutta julkisuuden lieveilmiöt voivat olla monelle julkisuuden henkilölle myös rasittavia. Moni voisi haluta olla tuntematon ja silti tehdä mediatöitä, vaikka se taitaa olla tämän muotoisessa mediakulttuurissa täysi mahdottomuus.

Jokunen ennalta vieras tyyppi viime vuosina on tunnistanut minut Uusi Suomi Puheenvuoron blogistina ja peräti yksi nainen, joka oli silloin puistotyöntekijänä Pirkkalan hautausmaalla. Ennen se tuntui hieman hämmentävältä, että pubissa joku tiesi minut nimeltä, vaikka en tuntenut kyseistä tyyppiä.

Nykyisin osaan ehkä suhtautua paremmin suoriin palautteenantajiin blogikirjoituksiani kohtaan ja oikeastaan se tuntuu jännältä, että milloin joku taas vaihteeksi tulee antamaan itselleni suoraa palautetta. 🙂