Mitä oikeistolaisuus tarkoittaa Euroopassa vuonna 2026?

Konservatiivinen oikeisto ei ole sama kuin viha, eikä sosiaalinen vastuu ole sama kuin vasemmistolaisuus.

Kirjoitin tällä samalla alustalla kuntavaaliblogini keväällä 2021. Olin Helsingin Kristillisdemokraattien sitoutumaton kuntavaaliehdokas ja pohdin tekstissäni puolueen paikkaa suomalaisella poliittisella kartalla.

Kirjoitin silloin näin:

”Itse näen kristillisdemokraatit oikeistolaisena konservatiivipuolueena, enkä koe ’porvarimaista talouspolitiikkaa’ lainkaan huonona asiana.”

Viisi vuotta myöhemmin ajattelen edelleen samoin.

Olen viime aikoina seurannut Euroopan politiikkaa ehkä tavallistakin tarkemmin. Ruotsia, Ranskaa, Espanjaa ja Italiaa katsoessa tuntuu välillä siltä, että koko eurooppalainen poliittinen kartta on liikkeessä. Maahanmuutto, turvallisuus, julkinen talous, integraatio ja kansallinen identiteetti ovat nousseet keskusteluun tavalla, jota vielä kymmenen vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella.

Samalla sanat oikeisto ja vasemmisto tuntuvat välillä tarkoittavan kaikkea ja eivät mitään.

Mitä oikeistolaisuus oikeastaan tarkoittaa Euroopassa vuonna 2026?

Minulle se ei tarkoita huutamista sosiaalisessa mediassa. Se ei tarkoita ihmisryhmien halveksimista eikä sitä, että jokainen yhteiskunnan ongelma voidaan selittää maahanmuutolla. Se ei myöskään tarkoita sitä, että sosiaalinen vastuu pitäisi jättää vasemmistolle.

Konservatiivinen oikeistolaisuus voi tarkoittaa aivan muuta.

Se voi tarkoittaa ajatusta siitä, että yhteiskunnalla on velvollisuus huolehtia heikoimmistaan, mutta samalla jokaisella ihmisellä on mahdollisuuksiensa mukaan vastuu itsestään ja läheisistään. Se voi tarkoittaa työn, yrittämisen ja omistamisen arvostamista. Sitä, ettei valtio voi jatkuvasti käyttää enemmän rahaa kuin sillä on. Sitä, että turvallisuus kuuluu kaikille ja että lakeja noudatetaan.

Ja kyllä, se voi tarkoittaa myös sitä, että Euroopalla on historia, kulttuuri ja kristillinen arvoperintö, joita ei tarvitse hävetä.

Ruotsi pysäyttää

Ruotsin tämän syksyn vaalit ovat kiinnostava esimerkki eurooppalaisen politiikan muutoksesta. Vaalitulos oli äärimmäisen tiukka: Magdalena Anderssonin keskustavasemmistoblokki sai 176 paikkaa ja oikeistoblokki 173. Uuden hallituksen muodostaminen on tätä kirjoittaessa edelleen kesken.

Vielä kiinnostavampaa on se, mitä ruotsalaisten nuorten keskuudessa tapahtuu.

Göteborgin yliopiston tutkimuksessa nuorista naisista 43 prosenttia sijoitti itsensä poliittisesti vasemmalle ja 31 prosenttia oikealle. Nuorista miehistä puolestaan 52 prosenttia sijoittui oikealle ja vain 24 prosenttia vasemmalle.

Miksi?

Miksi saman maan samanikäiset nuoret miehet ja naiset katsovat yhteiskuntaa niin eri tavalla?

Minulla ei ole siihen yksinkertaista vastausta. Tuskin kenelläkään on. Mutta kysymys on kiinnostava myös Suomessa. Mitkä asiat saavat nuoren naisen valitsemaan vasemmiston? Entä miksi nuoret miehet liikkuvat samaan aikaan oikealle?

Ja tietävätkö nuoret – tai me muutkaan – enää kunnolla, mitä oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus tarkoittavat?

Ruotsissa kysymys on erityisen kiinnostava siksi, että maan maahanmuuttopolitiikka on jo muuttunut voimakkaasti. Ruotsin maltillisen oikeistohallituksen ohjelmaan kuului nimenomaan maahanmuuttopolitiikan voimakas kiristäminen. Turvapaikkamaahanmuutto on alimmalla tasolla sitten vuoden 1985. Painopistettä on siirretty turvapaikkamaahanmuutosta työperäiseen maahanmuuttoon ja integraatiovaatimuksia on kiristetty.

On silti hätkähdyttävää, kuinka nopeasti Ruotsin väestörakenne on muuttunut: jo yli neljänneksellä väestöstä on ulkomaalaistausta. Vaalitulos ei tarkoita, että Ruotsin ongelmat olisivat ratkenneet. Se kertoo siitä, kuinka politiikan suunta voi muuttua, kun yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat.

Eurooppa etsii suuntaansa

Espanjassa Pedro Sánchez on määrännyt ennenaikaiset parlamenttivaalit marraskuulle. Ranskassa poliittinen tilanne on poikkeuksellisen vaikea: parlamentti on hajallaan, julkinen talous vaikeuksissa ja kaduilla on nähty väkivaltaisiksi muuttuneita protesteja.

Italiassa Giorgia Melonin hallitus edustaa puolestaan näkyvästi konservatiivista oikeistoa Euroopan unionissa.

Espanjan vasemmistopääministeri Pedro Sánchez ei järjestä ennenaikaisia vaaleja poliittisessa tyhjiössä. Hänen hallituskauttaan varjostavat korruptiotutkinnat, kesän Ceutan maahanmuuttokriisi ja asuntopula. Sánchez näyttää arvioineen, että juuri nyt hänellä on vielä mahdollisuus mobilisoida vasemmisto asuntokysymyksen ympärille. Ensi vuonna tilanne voisi olla toinen. Oikeistolainen vastaus tähän ei tarvitse olla viha maahanmuuttajia kohtaan. Se voi olla vaatimus siitä, että valtion on hallittava sitä, kuinka paljon ihmisiä tulee, millä perusteella he tulevat ja miten yhteiskunta pystyy heidät vastaanottamaan.

Eurooppalainen oikeisto ei ole yksi puolue eikä yksi ääni. Ursula von der Leyenin kristillisdemokratia, Giorgia Melonin kansalliskonservatismi ja Alice Weidelin edustama AfD:n radikaali oikeisto eivät ole sama poliittinen ilmiö vain siksi, että ne sijaitsevat vasemmiston oikealla puolella.

Euroopan oikeiston näkyvät naiset eivät muodosta yhtä poliittista blokkia. Kristillisdemokraatti Ursula von der Leyen, kansalliskonservatiivi Giorgia Meloni, Marine Le Pen, Suomen Riikka Purra ja Alice Weidel edustavat hyvin erilaisia oikeiston suuntauksia.

Myös Suomella on tässä eurooppalaisessa vahvojen naisten joukossa oma vahva naisjohtajansa. Perussuomalaisten puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra sijoittuu poliittisesti aivan eri kohtaan oikeistoa kuin esimerkiksi EPP:n kristillisdemokraatit ja Ursula von der Leyen tai Suomen Sari Essayah. Eurooppalaisessa puoluekentässä perussuomalaisten lähin näistä vertailukohdista on Melonin Fratelli d’Italia: molemmat toimivat ECR-ryhmässä. Alice Weidel taas edustaa AfD:n radikaalimpaa kansallismielistä oikeistoa.

Tämä on juuri se ero, joka suomalaisessa keskustelussa helposti katoaa. Oikeisto ei ole yksi asia.

On kristillisdemokraattista keskustaoikeistoa, liberaalia talousoikeistoa, kansalliskonservatismia ja oikeistoradikalismia. Niiden vastaukset esimerkiksi maahanmuuttoon, Euroopan unioniin ja kansalliseen identiteettiin voivat olla hyvinkin erilaisia.

Oikeistolaisen ei tarvitse valita vasemmistolaisuuden ja vihaisen oikeiston väliltä.

Ehkä juuri siksi oikeistolaisuuden määritteleminen on nyt tärkeää.

Minua kiinnostaa eurooppalainen konservatismi, joka uskaltaa puolustaa omaa kulttuuriaan, turvallisuuttaan, taloudellista vastuuta ja kristillistä perintöään. Mutta siihen ei mielestäni tarvita vihaa.

Saksan kehitystä katsoessani kiinnostavin kysymys ei siksi ole vain se, miksi radikaali AfD kasvaa. Kiinnostavampaa on kysyä, miksi niin moni äänestäjä kokee, etteivät perinteiset puolueet enää vastaa niihin kysymyksiin, jotka heitä huolestuttavat.

Ja sitten katson Ruotsia. Siellä nuoret naiset liikkuvat Anderssonin edustaman keskustavasemmistolaisen linjan suuntaan ja täysin vastakkaiseen  suuntaan kuin Ruotsin nuoret miehet.

Miksi?

Näitä maita ei voi niputtaa yhteen eikä niiden ongelmille ole yhtä yhteistä selitystä. Ranskan ongelmat eivät ole Ruotsin ongelmia eikä Espanjan politiikka ole Suomen politiikkaa.

Mutta jotain yhteistä Euroopassa tapahtuu.

Keskustelu valtion velasta, maahanmuutosta, turvallisuudesta, kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja eurooppalaisesta identiteetistä on palannut politiikan ytimeen.

Siksi myös oikeiston pitäisi mielestäni pystyä kertomaan, mitä se puolustaa — eikä ainoastaan sitä, mitä se vastustaa.

Oikeistossa on muitakin ääniä kuin viha

Minä haluan puolustaa eurooppalaista yhteiskuntaa, jossa saa olla konservatiivi ilman, että tarvitsee vihata ketään.

Haluan voida sanoa, että maahanmuuton pitää olla hallittua ja että Suomeen tulevan pitää noudattaa Suomen lakeja, ilman että jokainen maahanmuuttaja nähdään uhkana.

Haluan voida puolustaa kristillistä kulttuuriperintöä ilman, että toisten ihmisten uskontoa täytyy pilkata.

Haluan voida kannattaa yrittämistä, omistamista ja vastuullista julkista taloutta ja samalla ajatella, että vanhuksesta, sairaasta, lapsesta tai ihmisestä, joka ei itse pärjää, pidetään huolta.

En näe näissä asioissa ristiriitaa. En nähnyt vuonna 2021, enkä näe vuonna 2026.

Milloin oikeistolaisesta tuli äärioikeistolainen?

Olen konservatiivi. Se ei tee minusta fasistia. Maahanmuuttopolitiikan arvosteleminen ei tee ihmisestä fasistia. Kristillisen eurooppalaisen kulttuuriperinnön puolustaminen ei tee ihmisestä fasistia.

Vasemmistoliiton ja vihreiden ohjelmissa äärioikeisto näyttäytyy uhkana demokratialle ja ihmisoikeuksille. Todellinen äärioikeistolainen väkivalta tietenkin on turvallisuusuhka ja siihen pitää puuttua.

Mutta silloin rajan on oltava kirkas: äärioikeisto ei voi tarkoittaa kaikkea oikeistoa, eikä fasismi voi tarkoittaa mielipidettä, josta vasemmisto ei pidä.

Jos demokraattisesti esitetty konservatiivinen mielipide määritellään ensin vaaralliseksi, keskustelua ei enää tarvitse käydä itse mielipiteestä. Riittää, että sen esittäjä määritellään vääränlaiseksi.

Esimerkiksi vuonna 2025 Sari Essayah arvosteli Vasemmistoliittoa ja vihreitä turvallisuuspoliittisesta linjasta. Suomen punavihreän opposition keskeisimmät naisjohtajat Minja Koskela ja Sofia Virta vastasivat yhdessä ja pitivät Essayahin väitettä ”vaarallisena ja demokratialle vieraana puheena” sekä polarisaatiota lietsovana. Onko Essayah fasisti?

Kun Suomi joutui Venäjän välineellistetyn maahantulon kohteeksi, Vasemmistoliitto ja vihreät – itse niputan vihreät poliittisesti vasemmistoon SDP:n ja Vasemmistoliiton kanssa – vastustivat käännytyslakia kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeusvelvoitteisiin vedoten. Nyt Ceutan massiivisen rajakriisin jälkeen Espanjan vasemmistohallitus itse etsii keinoja nopeuttaa palautuksia ja poiketa tavanomaisista turvapaikkamenettelyistä.

Suomessa hallitus katsoi, ettei valtion tarvitse odottaa rajakriisin muuttumista hallitsemattomaksi ennen kuin se toimii. Espanjassa yli 70 000 ihmisen ryntäys Ceutaan pakotti vasemmistohallituksen hyvin saman peruskysymyksen äärelle: mitä valtio tekee, kun normaalit maahanmuutto- ja turvapaikkamenettelyt eivät enää riitä tilanteen hallitsemiseen?

Ehkä kysymys ei lopulta olekaan siitä, onko rajaturvallisuus oikeistolaista vai vasemmistolaista politiikkaa. Kysymys on siitä, mitä hallitus tekee silloin, kun vastuu rajan hallinnasta on sillä itsellään.

Kun uutisvirtaa katsoo ja vasemmistoradikaalien levottomuudet täyttävät Euroopan katuja, on aiheellista kysyä: miksi juuri oikeistolaisuus leimataan väkivaltaa ruokkivaksi voimaksi? Ruotsin vaalitulos herättää myös vaikean kysymyksen: kun maahanmuuttajataustaiset äänestäjät kannattavat näin voimakkaasti vasemmistoa, missä kulkee yhteiskuntapolitiikan ja oman tulevan äänestäjäkunnan rakentamisen välinen raja? Ja edelleen ihmettelen: mikä vasemmistolaisuudessa vetoaa juuri nuoriin naisiin? Miksi?

Ehkä meidän pitäisi ennen seuraavia vaaleja puhua vähän enemmän siitä, mitä oikeistolaisuus tarkoittaa – eikä vain siitä, ketä vastaan oikeisto on.

Oikeistossa on muitakin ääniä kuin viha.

Sanomapitsi